Minä katselen sinua aamulla.
Aamulla, kun maailman sodissa on hetken tauko.
Aamulla, kun kuolema ei vielä hae vainajia sairaaloista.
Varhain aamulla, kun Jumalan vaatteet ovat riisuttuina ihmisten lattioille tällä puolen maailmaa.
Siihen aikaan aamusta, kun aika on hetken ihmisten.
Varhain aamulla minä sinua katselen, kun sinä nukut.
On se aamun hetki, kun yön viimeiset säikeet hoipertelevat kulkukoirina kaduilla.
Ja uusi aamu syntyy hiljaa huutaen lattian kautta vaatteiksi väsyneen Jumalan päälle.
Siinä sinä olet ihminen, unen turvassa vielä.
Kaikki maailman äidit tuudittavat sinua viimeisen hetken.
Minä en uskalla sinua koskettaa, koska tällä tunnilla uni on niin hauras.
Sinä voisit herätä ja sitten olisimme vain kuolevaisia.
Sodat syttyisivät sanomalehtien sivuilla.
Ruumisautot lipuisivat sairaaloiden oville noutamaan.
Jumala muistuttaisi siitä paikasta sisällämme missä häpeä asuu.
Aamu laskisi lämpimän kylpyveden unen ammeesta pois.
Pitäisi herätä ja pukea Jumala ylle.
Syyllisyys vaatteiden saumoihin viikattuna.
Vielä minä katselen sinua ja valuttelen aamenia huuliltani lakanoille meidän välillemme.
Kun aikuisten Jumala herää ja pukee, Hän voi ne siitä poimia.
