Käsissä vihloo ja viiltää, ikäänkuin joku partakoneella viiltelisi hitaasti ranteitani.. Kurkussa kuristaa ja ahdistaa.. Happi loppuu..
Kaikki tämä, kun ajattelen palaavani seudulle, jossa vietimme suurimman osan ajastani edesmenneen ystäväni kanssa.. Olen pakannut ja purkanut ja pakannut, nousematta vielä junaan asti.. On ihmisiä ollut tulossa hakemaan ja minä keksinyt aina jonkun selityksen… En pystynyt..
Mietin, että jsn vaiheessa se on vain kohdattava.. Ehkä minun pitää mennä uuden ystäväni, joka tullut viimeaikaisten tapahtumien vuoksi yhtä perheeksi kuin edesmennyt.. En voi sanoa kuitenkaan, että kumpikaan voisi ikinä korvata toista… Ei, niin ei voi sanoa.. Jokainen on oma uniikkikappaleensa, kopioita ei ole.. Tai jos on, nekin ovat vain kuoret ja tyhjiä sisältä..
Viillot, tukehtumisen tunne ja kaikki muu paska.. Sen kävin lävitse jo vuosia sitten, tiedän olevani turvassa, mutta silti.. Miten kipu tulee vasta nyt??? Miten se voi tulla näin voimakkaana? Ja en voi kuitenkaan sanoa, etten olisi itkenyt – joka yleensä keventää oloa? Itkenyt olen.. Ja tulen itkemään, mutta tiedän nauravani ja eläväni myös.. Miksi lamaannun pelosta nyt kun ystävääni ei enää ole?
Miksi, vaikka minulla muu perhe ja muut yhtä rakkaat ystävät vielä siellä?? Miksi? No, ehkä selviää noustessani junaan seuraavalla kerralla..