Eilen tapahtui jotain.. Tarkkaan en osaa konkretisoida mitä.. Pidättelin, kunnes en enää jaksanut.. Itkin itkemistäni.. Toisaalta – vihdoinkin, varmaan pari kk:tta mennyt jo sinnittelemällä; ”ei tunnu, missään.. juoksen, uin, kirjoitan, kännään, sekstaan, ihastun…” – ihan mitä tahansa, etten ajattele hänen olevan poissa ja aukkoa, jonka jättänyt.. Eräs mies sanoi minulle tuossa taannoin, että parhaan ystävän menettäminen saattaa olla jopa rankempaa kuin kumppanin; parhaalle ystävälle voi kertoa kaiken.. Paras ystävä tukee, kun kumppanin kanssa ongelmia jne.. En tiedä voiko surua edes verrata, kenen suru on vähemmän arvokkaampaa? Mielestäni ei voi..
Valvoin eilen koko yön, aamulla soitin työterveyteen, pakko oli saada pari pvää sairaslomaa.. Viime yönä en nukkunut juuri silmällistäkään ja aamupäivän itkin, jopa silloin kun ilmoitin sairaslomistani.. Työkaverini aivan pelästyi – millä kehtaan sanoa, että itkuni johtui tapahtumasta, joka tapahtunut jo aikoja sitten, mutta taas tuntui kuin olisin eilen kuullut? Noloa..
No, kun olin saanut itkuni itkettyä.. Raivosin hetken, että olen niin kyllästynyt kaikkiin ”turhiin tuttavuuksiin”, niin kuin olenkin.. Mitä helvettiä sitä kaikkia miellyttämään, mitä helvettiä sitä sanomaan ystäväksi ihmisiä, jotka muistavat sinut joskus jouluna ja juhannuksena? Mitä ihmettä tehdä pahaa itselleen vain sen takia, jotta ”pysyy piireissä”?
Ellen kelpaa tylsänä kotihiirenä, joka rakastaa hillua perjantai-iltaisin villasukat ja verkkarit jalassa, tukka sekaisin; niin mitä sitten? Ellen kelpaa urheiluhulluna, oikuttelevana, toisinaan hömppänä – niin mitä sitten?
On vain yksi elämä ja tänään päätin, että on pysähdyttävä ja valittava, elääkö vai kuolla? Valitsin elämän.. Toivottavasti sen Yläkerran Herra minulle suo.. Parhaani aion jatkossa sen kunnioittamiseksi tehdä.. Ja se alkaa kunnon yöunista..
Hyvää Yötä..