Blogi

Sisäinen kulinaristini nosti taas päätään. Eilisen Hakiksen etnokauppakierroksen jälkeen pakkasesta löytyi mm. tiikeriravun pyrstöjä. Siitä se ajatus sitten lähtikin. Vielä kaupassa käydessä oli tarkoitus kokata tomaattikastike reilulla valkosipulilla ja uittaa raakoja ravunpyrstöjä siellä kunnes kypsyvät. Sitten tapahtui jotain ja kattilassa kiehui De Ceccon sijasta basmatiriisi. Ei siinä mitään mutta kun samaan aikaan pannulla kypsyivät luomusipuli ja pari suomalaista tomaattia. Ei mennyt kauaa kun tajusin että nyt haetaan jo kaukaa mutta toisaalta myös epätoivoisesti. Cross Culture trendiä kunnioittaen tuunasin keitoksenalkuani vielä oyster saucella, chilillä ja bulgarianjogurtilla.

Maistuiko? Nojaa, olihan se loppupeleissä nälkäisenä sellaista perusnamaskaarin perusmättöä mutta jos taas hetken olisi miettinyt, edes pari sekuntia, niin lopputulos olisi varmasti ollut toinen ja parempi. Ehkä mä kuitenkin jatkossa pidän välimeren omana juttuna ja kinkkisafkat omanaan. Ne kun ei oikein täydennä toisiaan vaikka vastakohtia ovatkin.

Saako lausua voimasanan jos on varma siitä että on niin sanotusti tullut stroolatuksi öögaan? Ja tämä kun ei ole edes ensimmäinen kerta eikä muuten varmasti viimeinenkään vaikka kyseiset kerrat toivottavasti ovat harvenemaan päin.

Harmittaa vaan isolla V:llä kun oikeasti uhraa vapaa-aikaansa, ihmissuhteitaan yöunista nyt puhumattakaan ja loppujen lopuksi viivan alle jää läjä paskaa. Täysin samaan lopputulokseen olisin nimittäin päässyt jatkuvalla alisuoriutumisella. Harmi vaan ettei se kuulu tapoihini joten tein taas sen virheen että yritin vähän liikaa. Vaikka kyse ei edes ollut siitä että se olisi ollut väärin, päinvastoin. Kaikki se pieni ja välillä isompikin extar kyllä kelpasi mutta siihen se sitten jäikin, prkl! Pitäisikö nyt sitten pitää virheenä neuvotteluja ilman juristin läsnäoloa, kusettaa takaisin vai katsoa peiliin ja todeta olevansa tyhmä tai ainakin helposti huijattavissa? Vaikken sitä haluaisi myöntääkään niin jälkimmäinen on ehkä lähimpänä totuutta.