Blogi

Mulla on toimiva ihmissuhde. Tai on niitä suhteita monia ja useampikin niistä jopa toimii, mutta haluan nyt jakaa tämän yhden teidän kanssa.

Mulla on semmonen pysäkkikaveri. Hän on semmonen kolmekymppinen nainen, ihan tavallinen. Me nähdään melkein joka aamu bussipysäkillä ja kuljetaan sama työmatka eli jäädään pois myös samalla pysäkillä. Iltapäivisin emme yleensä näe, hän tekee ilmeisesti vähän pidempää työpäivää. Tää meidän suhde on kestänyt ainakin vuoden, mutta koko tänä aikana olemme vaihtaneet vain muutaman sanan. Mutta silti tervehdimme joka aamu. En tiedä hänestä oikeasti mitään muuta kuin että hän käy säännöllisesti töissä ja asuu jossain naapurustossa. En tiedä hänen nimeään, työpaikkaansa, harrastuksiaan (paitsi että hän kantaa kerran viikossa isompaa kassia eli hän käy silloin salilla tms.) tai oikeastaan yhtään mitään. Hän vaikuttaa akateemisesti koulutetulta, sellaiselta kiltiltä ja hiljaiselta naapurintytöltä. Kesän jälkeen huomasin, että hän oli mennyt kihloihin ja iloitsin asiasta samoin kuin jos joku oikeista kavereistani olisi tehnyt saman.

Parasta tässä on se, että ainakin mun mielestä tää meidän suhde toimii vallan mainiosti. Me tervehditään siinä pysäkillä ja möllötetään sen jälkeen kuten suomalaiset yleensä. On tavallaan kiva, että siellä harmaalla aamupysäkillä on joku, jonka mielestä on kiva kun mä tuun sinne. Pieni lämmin häivähdys ei tarvitse sen enempää. Kumpikaan ei ole nähnyt aiheelliseksi ruveta sen enempää jutulle, enkä mä kyllä edes tiedä mistä sitä juttua keksisikään. Ajattelin pitää tän suhteen mutkattomana ja toimivana.

Mä jäin miettimään edellisen kirjoituksen jälkeen vielä noita omia tassunjälkiä ja niiden vaikutusta. Ei oo yksinkertainen juttu.

Luin varmaan joskus jostain (lähdeviitteet kunniaan...), että ihminen on rakennettu niin, että me miellämme noin kilometrin etäisyyden kotoa omaksi reviiriksi ja noin sadan lähimmän ihmisen joukon "meiksi" ja sit muut on "muita". Tää tarkoittaisi siis sitä, että ihminen on valmis tekemään uhrauksia ja tinkimään omista eduistaan vain lähimpien ihmisten vuoksi. Ja niinhän se menee, kyllä kai meistä jokainen pyrkii puolustamaan omaa perhettä ja naapurillekin tarjotaan apua paljon helpommin kuin ventovieraalle. Ja aika harva meistä omiin nurkkiin kuseksii. Tää homma toimi vallan mainiosti niin kauan kun ihmiset asui savimajoissa ja omavaraisissa kyläyhteisöissä. Mutta sitten me laskeuduttiin puusta ja rakennettiin vesivessat.

Nykyään suuri osa meidän tekemisistä tai tekemättömyyksistä ei vaikuta suoraan meidän omaan elinympäristöön. Jos mä kulutan sähköä, bensaa, ruokaa tai vettä sata kertaa enemmän kuin naapuri, niin ei se ole mun naapurilta pois. Jos mä lennän maapallon toiselle puolelle, niin päästöt leviää tasaisesti eikä ne yhden lentokoneen kaasut nyt mihinkään vaikuta. Meille on ihan sama mistä ruoka tulee kun ei sen kasvattamisesta tai kuljettamisesta koidu meille mitään suoraa vaikutusta. Isoisä ei voinut syödä pihviä joka päivä, koska muuten perhe ei olisi saanut lehmästä maitoa. Mä voin ostaa joka päivä puolikkaan naudan ja siltikään en tapa (suoraan) ketään nälkään. Kaupungilla voi nakata roskat suoraan kadulle kun ei mun äidin tarvii niitä kuitenkaan siivota.

Mihin ihmisen evoluutio tästä vielä ehtiikään, opitaanko me joskus ymmärtämään ihmiskunta isona omana lauma ja päätetään, että omiin muroihin ei tarvii pissiä. Tai sit tekniikka pelastaa ja kaikille kiinalaisille voidaan antaa autot ja jääkaapit. Tai sit lapsenlapset saa muuttaa Marsiin.

Juu, meni vaihteeksi vakavaksi. Ehkä ensi kerralla taas jotain köykäisempää.

Luin tossa just hesarin kolumnin, jossa kirjoitta valittaa sitä kuinka vähän yksittäisellä kuluttajalla on vaikutusvaltaa mihinkään. Ja siitä tää ajatus taas tuli mieleen. Ettikää se juttu ihan ite jos kiinnostaa.

Mua on jo pitkään nyppinyt ihmisten jatkuva valitus siitä, kuinka virkamiehet, poliitikot, markkinavoimat tai "herrat" päättävät meidän puolesta asioista. Juuri minulta ei kysytä miten asiat pitäisi tehdä vaikka juuri minä tiedän ihan just tarkalleen parhaiten miten minulle ja maailmalle olisi parasta. höpöhöpö.

Poliittisia päätöksiä on tekemässä ihan just ne ihmiset, jotka me olemme sinne valinneet. Minulla on ollut yksi ääni ja niin on ollut kaikilla muillakin äänivaltaisilla. Jos sinne eduskuntaan tai kunnan valtuustoon onkin sitten valikoitunut joukko ääliöitä, niin siitä voi syyttä ihan vain ja ainoastaan itseään ja kanssaihmisiään. Ensi kerralla voi valita paremmin tai asettua itse ehdolle jos luulee tietävän paremmin. Politiikassa tehdään sellaisia päätöksiä, jotka kaikki päättämiseen osallistuvat henkilöt hyväksyvät, syystä tai toisesta. Vastakkaista menettelytapaa kutsutaan diktatuuriksi. Mun mielestä on ihan jees, että Toni H pääsi silloin joskus eduskuntaan ja että Mikko A on siellä nyt, me suomalaiset ollaan ihan ite ne sinne haluttu. KMS:t yms välistävetäjät on tietysti oma juttunsa, mutta niistä enemmän ehkä joskus toiste.

Ja kuluttajan mahdollisuudesta vaikuttaa. En mä väitä, että sillä olisi hyttysenpaskaa suurempaa vaikutusta maapallolle, ostanko mä tänään luomuhyllystä porkkanoita vai argentiinalaista härkää. Mutta on se sekin jotain ja sillä on merkitystä eleenä ja ajatuksena ja tekona se on just niin suuri kuin mitä mun tossunjäljillä voidaan tehdä. Ja jos moni muukin siirtyy Juhla Mokasta reilun kaupun kahviin, niin kyllä se kauppiaskin huomaa sen. Mä voin tehdä omilla pikkuvalinnoilla pieniä asioita ja niin voivat kaikki muutkin.

Oma lukunsa on sit tietysti ihmiset, jotka vetoavat omaan pienuuteensa ja tekojensa vaikuttamattomuuteensa silloin kun se on heille eduksi, mutta vaativat heti kovaan ääneen muita elämään omien ajatustensa mukaan. Tästä voisi jatkaa kivasti vaikka katumaasturilla kaahaavaan persoonaan, joka vaatii peltipoliisien poistamista turhana isoveljen kyttäämisenä. Mutta en nyt jatka.

Tämän kesän top 5:

1. Helle. Varsinkin silloin kun sitä on.

2. Kirja. Mikä tahansa menevä kesädekkari.

3. Riippumatto. Rantakoivuihin kiinnitetty leposija yhdistettynä kohtiin 1 ja 2.

4. Ruoka. Muurikkaletut, mansikat ja jäätelö.

5. Uimapatja. Jos ei jaksa riippua rannalla, niin voi mennä lillumaan järveen.

Kesä on selvästi saapunut kaupunkiin. Mä kävin pörräämässä vähän aikaa tuolla kaupungilla ja siellä kyllä näkyi selvästi, että aurinko, lämpö ja kesälomat ovat saapuneet Suomeen. Kaduilla näkyi paljon iloisia ja hyvännäköisiä ihmisiä. Mun silmä tietysti poimi ennenkaikkea naiskauneutta ja kyllä mun pitää myöntää, että suomalainen nainen on kaunista katsottavaa. Enkä nyt tarkoita mitään puolialastomia pikkupimuja vaan ihan tavallisia aikuisia naisia. Hyvällä mielellä varustettu hieman kevyemmin puettua suomalaista katselee ihan ilokseen.

Ei mulla muuta, pointsit meidän ihanille naisille! :)

Loman kunniaksi tuli sitten pyrähdettyä viikoksi etelään. Semmoiselle ihan tavalliselle suomalaiselle pakettimatkalle, kun kerran halvalla pääsi ja Suomen kelit oli mitä oli.

Reissu nyt oli just sitten just sitä itteään. Syömistä, viiniä, olutta, uimista, aurinkoa ja laatuaikaa. Mutta jutun pointti oli kuitenkin siinä, että mä olin koko reissun irti internetistä! Viikko ilman sähköpostia, facebookkia, citiä, hesaria tai yhtään mitään normaaliin arkeen liittyvää sähköistä viestintää. Paikallista telkkariakaan ei jaksanut katella ja jalkapalloakin tuli nautittua vain yhden pienen tuopillisen ajan rantakahvilassa. Kännykkä mulla oli yleensä päivät huoneessa ja eikä mua kyllä äitiä lukuunottamatta kukaan tainnu kaivatakaan.

Elämä on mukavampaa kun ei tarvitse koko ajan roikkua täällä. Oma normaali elämänpiiri on vaan niin kyllästetty internetillä, että pitää näköjään lähteä reissuun päästäkseen siitä eroon. Jos mun nyt pitäisi elää viikko kotona ja jättää netti koskematta, niin vieroitusoireet voisivat olla verrattavissa tupakkaan tms. Ja eihän netissä itsessään mitään pahaa olekaan, se vaan vie joskus liikaa aikaa siltä muulta elämältä.

Ja nämäkin ajatukset mä lykkäsin sitten lopulta tänne citiin. Mutta minkäs teet, tää on kyllä yhtälailla mun maailmaa kuin lähikauppakin. Joskus on vaan ihan hyvä luopua joistain asioista hetkeksi ja puntaroida niiden merkitystä uudestaan.

Se olis sitten kesäloman eka päivä. Selvästikin vielä sopeutumisvaikeuksia kun työasiat meinaa puskea takavasemmalta aivoon, mutta mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, niin kyllä ne on jo maanantaina unhoittuneet. Yleensä mä lomailen vasta heinä-elokuussa, mutta nyt tää alkukesä tuntuu hyvältä ajalta aloittaa. Töissä oli semmoinen "kesäpaniikki" päällä kun kaikki huomasi kesän painavan päälle ja töiden olevan edelleen tekemättä. Jos en olisi nyt aloittanut lomaa, olisin painanut niska limassa hommia juhannukseen.

Sen verran kiirusta tosiaan pitänyt, että loman suunnittelu on jäänyt aika vähille. Mutta ehkä se onkin vaan hyvä. Maailma on auki, katsotaan mitä tulee vastaan :)

Viime viikolla tuli veroehdotus postissa ja eilen mä sain sitten lopulta käytyä sen läpi. Lappu oli ihan ok niin pitkälle ku mitä mä siitä nyt yleensä ymmärrän ja olin onnistunut arvioimaan veroni muutaman kympin tarkkuudella. No, iso ajatus heräsi vasta siinä vaiheessa kun arkistoin sitä ehdotusta edellisvuotisten jatkoksi kansioon. Pläräsin niitä edellisten vuosien lappuja ja huomasin, että mä olin ansainnut pari vuotta sitten monta tonnia enemmän vuodessa kuin mitä viime vuonna. Mä asuin silloin ennen pk-seudulla ja olin onneton akateeminen pätkätyöläinen. Noita verotietoja selatessa tuli elävästi mieleen noiden vuosien ainainen ketutus huonoista työolosuhteista ja epäreilusta palkasta. Mä siis vertasin palkkaani yksikön muihin ihmisiin ja ne sai syystä tai toisesta paljon parempaa palkkaa kuin mä. Jälkeenpäin voi tietysti ajatella, että mähän olin vasta aloittamassa työuraani, sijainen ja ne muut kokeneita asiantuntijoita jne ja että mun pitäs olla tyytyväinen että yleensä sain töitä ja pääsin kiinni uraputken päähän. Mä en kuitenkaan koskaan onnistunut hyväksymään sitä, että ihmisiä palkitaan siitä, että niillä on tietty titteli ja niitä joilla sitä titteliä ei ole, saavat painaa niska limassa töitä ilman konkreettista kiitosta. Mä sain ihan hyvää palkkaa tosin pienellä työkokemuksella, mutta silti koin olevani epäreilussa asemassa kun muut sain niiiin paljon enemmän.

Mutta nyt siihen onnellisuuteen. Mä tein lopulta päätöksen ja muutin pois tsadista ja sain koulutustani vastaavan vakkarityön toisaalta. Samalla mun palkka laski ja nyt mä kai saan alle sen, mitä näistä töistä tällä koulutuksella pitäs keskimäärin saada. Mut ei se haittaa, mä elän tällä palkalla vallan mainiosti, makselen asuntolainaa ja jotain jää muuhunkin elämiseen. Mä viihdyn tässä uudessa kaupungissa paljon paremmin kuin pk-seudulla koskaan, työpaikka on hyvä ja noi palkka-asiat eivät vaivaa mun päätä juuri lainkaan. Tässä työpaikassa mun lähimmät työkaverit saa suunnilleen samaa palkkaa ku mä, mitä nyt jotain ikälisiä tms, mutta ne onkin ansainnut ne, koska ne on tehnyt omia töitään vaikka kuinka kauan ja ovat hyviä siinä mitä tekevät.

Eli mihin tästä päästään: Onnen hinta on muutama tuhat euroa. Mä olisin varmasti vähemmän onnellinen ihminen jos olisin paremman palkan innoittamana jäänyt jatkamaan pätkätyöuraani kehä III:n sisään. Kyllä sielläkin voi elää ja olla onnellinen, mutta mun ratkaisu oli tämä enkä kadu sitä pätkääkään.

Nyt ei kyllä taas oikein ymmärrys riitä. Kohta on kevätpäiväntasaus ja arska paistelee jo ihan kiitettävästi. Mutta. Ensin on jotain kakskyt pakkasta koko alkuviikon ja nyt sit puskee lunta. Mun mielestä talvi ja lumi on ihan jees, mutta kaikella on aikansa. Nyt vois jo ihan oikeesti kuskata sukset varastoon ja kaivaa vaikka rantapallot esiin. Aurinkorillit on kyllä jo löytynyt, mutta sandaaleja en ala vielä ettimään.

Vanha kansa tosin taisi väittää, että uusi lumi on vanhan surma. Nyt tota myrkkyä luulis tulevan riittävästi. Saa nähä.

Meillä on töissä kyllä maailman paras kopiokone. Tai ainakin se toimii hyvänä verukkeena tehdä mitään muuta kuin ihmetellä sen hienouksia. Tänään mun piti kopioida kaksi sivua... Ensimmäinen sivu löytyi lopulta koneen uumenista haitariksi rypistyneenä ja toinen joidenkin h*tin telojen väliin juuttuneena. Ja siitä se sitten lähti. Seurauksena oli kolmelta henkilöltä noin puoli tuntia ihmettelyä, luukkujen availemista ja pari painokelvotonta ilmausta. Lopulta kävi ilmi, että tukkeeksi jääneiden paperien poistaminen ei riitä, vaan että kaikki koneen luukut, joita on muuten noin kahdeksan ja pari niistä on erittäin nokkelasti piilotettuja, on avattava ja suljettava ennen kuin hän suostuu jatkamaan. Sain siis lopulta paperini ja sain siirrettyä ne tohon pöydän kulmalle odottamaan ensi viikkoa. Tehokasta eiks jeh.

No, tänään on kuitenkin perjantai ja toi kopiokone jää tänne byrooseen. Kotona en kyllä ikinä jaksaisi katsella mitään noin monimutkaista, epävakaata ja omapäistä laitetta. Tai onhan mulla siellä kyllä nainen... :)