Eduskunnan torkkupeitoista on noussut aikamoinen kohu. Ja minusta aivan syystä ja aiheesta. Minuakin hävettää ja nolottaa.
Mutta kerron teille nyt mikä tässä on alunperin mennyt metsään ja miksi kaikki maksaa näin paljon. Jos remonttia penkoisi lisää niin varmasti löytyisi lukuisia vastaavia juttuja. Älyttömyyksiä. Tuhlausta sanotte te ja sanon minäkin.
Vastaus tulee tässä: Museoviraston suojelupäätös.
Kesällä 2008 istuin eduskunnan työhuoneessa. Talossa oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Ei tainnut paikalla olla muita kuin Ben naapuri huoneessa ja minä. Hetken kuluttua ovellani oli pieni ryhmä ihmisiä. Koputtivat ja kysyivät saavatko tulla katsomaan huonettani. No sehän sopi minulle. Katselin ja kuuntelin joukon keskustelua ja tilanteen vakavuus alkoi pikku hiljaa selvitä minulle. Selvisi, että 1979 – eli kolmekymmentä vuotta vanhat työhuoneet – Me 200 –lisärakennukset on nyt sitten suojeltu.
Yksi ryhmästä tutki kaapin reunoja ja ilmastointikoneen hormeja ja otti kuvia innostuneena. Ja uskokaa tai älkää yksi suurimpia ihastelun ja kuvaamisen kohteita oli vanhat ruuvit. ”Ai täällä on vielä näitä” –hihkaisu jäi mieleen. Talttapääruuvimeisseliin sopivia messinkiruuveja. Niistähän piti kuvia ottaa. Niin paljon, että filmiaikana olisin pitänyt kuvaamistakin tuhlaamisena.
Kyselin sitten hieman saneerauksesta ja kysyin, että saammehan nyt sitten kunnon työpöydät ja työpisteet ja pääsemmehän paperipinojen alla olevista sohvista eroon? Vastaus oli, että ei ei... mikään ei muutu. Siis tehdään valtava remontti, mutta mikään ei muutu. Työergonomia unohdettiin ja kaikki muukin. Työtavat ovat muuttuneet, mutta työhuoneet eivät suojeltuina saaneet muuttua. Joitain pöydänjalkoja suostuttiin muuttamaan korkeudeltaan, mutta ei mitään todellista ja järkevää työasentojen korjaamiseksi. Vanhat toimimattomat radiot jätettiin viemään tilaa puolet sivupöydästä ja niin edelleen.
Ehdotin, että eikö voisi tehdä niin, että jättäisi taloon yhden tai kaksi mallihuonetta, museohuonetta, kertomaan ajasta kun talo rakennettiin. Silloin eduskunnassa istuntoja pidettiin läpi yön ja ehkä sohvalle ja surullisen kuuluisille torkkupeitoille oli oikeaakin käyttöä. Pari huonetta olisi museohuoneina riittänyt hyvin ja muut olisi saneerattu vastaamaan 2010-luvun työnteon tarpeita. Mutta ei se käynyt. Eikä edes se, että ehdotin, että tehdään joka toisesta huoneesta edes sohvaton. Olisimme saaneet lisää kaappi- ja hyllytilaa ja kunnon pöytäpintaa. Mutta eihän sekään sopinut. Kun on suojeltu niin on suojeltu ja mitään ei saanut muuttaa.
Nyt huoneet on remontoitu. Ja mikään ei todellakaan muuttunut.
Tässä on siis perussyy siihen miksi kaikki maksaa ja miksi mennään metsään. Sohvat on nyt päällystetty jostain varmasti kalliilla tilatulla aivan samanlaisella kankaalla kuin vuonna 1979 oli tehty. Ei varmasti sekään lasku ole aivan edullisimmasta päästä. Kaikki huonekalut on tehty samoin ja näin myös tyynyt ja torkkupeitot, kun 1979 oli taloon sellaiset hankittu. Silloin siis varmaan aivan tarpeellisetkin. Mutta eivät todellakaan enää tänä päivänä.
Olen nostanut Sauli Niinistölle monta kertaa olematonta hattuani. Ja siksi, että hän on laittanut eduskunnan monet muut järjettömyydet kuntoon. Nyt ei enää ulkomaanmatkoja tehdä business-luokassa eikä asuta kaupungin parhaissa hotelleissa ja matkoille ei lähdetä bussilasteittain ja palkkiomatkamielessä. Kiitos tästä kuuluu Niinistölle. Ja mitä tekevät kansanedustajat. Itkevät lehdessä kun eivät saa enää matkustaa business-luokassa ja joutuvat muiden ihmisten kanssa samoihin penkkeihin. Tai valittavat kolmen tähden hotellien tasoa. Tai sitä, että eduskunta ei maksakaan kaikkia harrastuksia ynnä muuta. Ja tätä kapinoidakseen äänestävät lapsellisesti Niinistön puhemiesvalintaa vastaan. Myönnän, että silloin minua hävetti ja nolotti kansanedustajien toiminta.
Näyttää siltä, että myös eduskunnan remontti pitäisi ottaa puhemiehen tiukemmin omaan hallintaansa. Tässä talossa on niin paljon sellaista missä olisi Niinistölle töitä. Ei yksi Niinistö siis pysty kaikkea hoitamaan.