Olipa kerran pieni punahilkka, jolla oli hyvin häiriintynyt äiti, vielä häiriintyneempi isä ja tosi kummallinen metsämummo. Kuka laittaa lapsensa kuin tarjottimelle kulkemaan pimeän pahan metsän läpi punaisessa, joka hehkuu hekumaa, verta, lämpöä ja vihjeitä? Puiden oksat ojentelevat ryhmyisiä sormiaan viatonta neitsyttä kohti ja paha susi tahtoisi syödä likan suihinsa. Namnam.
Grimmeillä viirasi päässä pahemman kerran. Oletteko huomanneet, että niissä saduissa syödään tosi paljon juttuja ja siitä joutuu vaikeuksiin aika lailla joka kerta? Omena tekee sinusta melkein kuolleen ja houkuttaa ympärille kääpiöitä palvomaan ruumista. Susi mussuttaa yhden pienen tytön ja saa kärsiä toteutettuaan luontoaan. Sisarukset vetelevät makeaa mahan täydeltä ja ovat itse päätyä noidan masuun. Syöminen ei vaikuta olevan kovin hyvä juttu.
Menenkin tästä syömään omenaa ja välttelen matkalla noitia, pahoja susia ja ehkä jopa kääpiöitä.