Etsimisen sietämätön keveys

"...
olen oppinut, horisontti on rannoista kaunein.
Taloton, taivaaton mies, mutta kolme on minulla kotia ollut;
kuusenhumina, kapakka ja vuode,
ja viisauksia viisi,
neljä niistä viinistä puristettuja, kohmeloaamuihin kadotettuja
ja se viides,
kredit ja debet;
että löytämistä tärkeämpää on vain etsiminen."

Kun luin Tabermanin runon ensimmäisen kerran hieman alle kolmekymppisenä, se kolahti heti. Kun luen runoa nyt viisitoista vuotta myöhemmin, tunnen sen edelleen omakseni.

Viiteentoista vuoteen mahtuu paljon. Välillä luulin jo saavuttaneeni horisontin ja rantautuneeni, mutta niin vain edelleen elämäni on meren ulappa jota ylitän koiraa uimalla, horisonttia tähystäen. Joskus kuvittelin, että ihmisen pitää rantautua tyyneen poukamaan, asettua aloilleen ja rakentaa oma paratiisinsa. Kun omat rantautumiseni olivat rajuja haaksirikkoja luodoille, joilla ei ollut paratiisin rakentamiseen elementtejä, huuhtoivat elämän aallot minut takaisin ulapalle. Ymmärsin, että elämää voi elää ulapallakin, kun elää Kyllikki Villan runon opeilla; luottaen uimataitoon ja siihen, että vesi kantaa.

Paljon on asioita ja ihmisiä elämässäni kadonnut kohmeloaamuihin, mutta runsaasti ovat kohtaamiset ja ihmissuhteet elämääni rikastuttaneet ja monet ovat edelleen elämän ulapallani näköpiirissä. Hienointa itselleni on ollut se, että olen saanut kohdata erilaisia ihmisiä ja kaikkien kohtaamieni ihmisten kautta olen maailmani rakentanut ja itseni löytänyt. Elämän meren satunnaisena seikkailijana, ulapalla uiden, tähyilen horisonttia etsien uusia seikkailuja niin ihmisten kuin asioiden muodossa. Enää en usko haaksirikkoutuvani, kun tunnen itseni ja osaan luovia sellaisille luodoille ja saarille, jotka eivät ole tarkoitettu paratiiseiksi, vaan aarresaariksi.

Aarresaarella ihmiset rikastuttavat toisiaan. Löydettyään etsimänsä tai huomattuaan, että saarelta ei löydykään aarretta matka yhtäkaikki jatkuu, koska löytämistä tärkeämpää on vain etsiminen.