Katamaraani

Sillo joskus ku mä olin penikka ni Lauttasaares oli siä eteläkärjespäi rannas katamaraani, yks ainoo ja se sama aina. Siit kulettii ohi nii useesti et mä opin sen sana koko maagises ainoolaatusuudessaa vaiksemmä sillo viä tajunnu mitä se tarkotti paitsi sitä yhtä paattii. Finessit meni mult ohi mut hei, mähän en siis kasvanu missää vesikoiraperhees.

Ka ta ma raa ni. Se on nii kaunis ja rytmikäs sana. Se tarkottaa samaa ku suame sana unelma. Myähemmi mä ymmärsin et se sana on jostai tyynevvaltamere kiälest ja siks se kuulostaa tolle ja se onki tosi sopivaa ku mulloli aina unelmana et joskus viä mä pääsen Tahitii. No, unelmat on unelmii eikä niitte kai sit kuulukkaa toteentuu. Kyllähä mä voisin sinne viäki lähtee tottakai, muttei siihe unelmaa kuulu mennä iteksee ja yksinää eikä mul siis oo ketää ottaa mukaa. (Ja taanno oli muute lehdes matkasivul juttuki siit ku joku oli käyny Tahitis iteksee ja se kaikenkertova palstaotsikko oli et Ei koskaan enää.)

Tänää mä törmäsin tähä katamaraaniasiaa ku ehdin pitemmäst aikaa tehä vaihteeks päivämpalapeli. Ni mä oon miättiny sitä ja päätyny hiukka haikeena siihe et lähinnä isoo valtamerta mä oon aamusella ku tapaan alakerras osastosihteeri mille mä sanon et huamenna ja se savolane tipsu vastaa et oamua. Eiks se ookki melki polyneesikiältä?