Tein arkkeolokise löydö mun leipälaatikos: kaks kivettynyttä suklaamuffinii. Ei homees, ei pahannäkösii – mut umpikivee. Sellasii mitä joskus näkee näyteikkunotte somistukses ku on niiku katettu herkkui esille.
Mä olin iha helveti hämmästyny mut lopuks saaton ajottaa nää artefaktit heinäkuu alulle ku kävi viarait minkä kans mässytettii kaikkee hyvää liianki kans. Sillo mä siis oon leiponu muffineit inspiraatio puuttees. Ennois ikinä muistanu jos joku ois tivannu.
Tää kertooki kaike siit a) minkä verra mä oon ollu kotona viimese kahe kuukaude aikana ja b) minkä verra mä ylipäätää ostan kotii ruakatavaraa ja laitan ruakaa: juur vähä ja lähes en mitää. Mä syän päiväl töis ja illal ehkä jonku hedelmä (paitsi ku neki mädäntyy ja homettuu niiku taanno) ja tää on tiätty paitsi taloude myäs painonhallinna kannalt paha kerta sit jää se ”tasane syämine” pois eikä melki ikinä voi oikeesti ja tarkkaa tiätää mitä mikäki syättöläs tarjottava mättö pitää sisällää.
Ja viikolloput taas … no, mä oon tosi helveti harvo kotona sillonkaa. Nykki lähen jo huamenna töitte jälkee ku perstai ja saunantai menee koulutukses viaraal kiälialueel ja sunnuntaina mä oon luvannu olla muuttaas emoo ku se siirtyy kesäresidenssist talviasunnolle. Et sikäli.
Joskus must tuntuu aika kodittomalle ku mä enno kauhee vakiosti yhtää missää mut sit taas… no, tänää mä ripustin mun uudet taulut seinälle ku sain haettuu ne Raamisedält ja mä tyksin niist iha kybällä: varsinki tos terrierimuatokuvas on tosi kiva yhteys raami ja kuva välillä, se on niiku et 1 + 1 = 5. Ja ku mä kattelin kotiini ja totesin et [I]vittu mä oon sentää saanu kaikellast tehtyyki viime aikona täs[/I] ni kyl mul oli sellai rauhalline, mukava ja tyytyväne olo et vois sen tulkita vaiks onnellisuudeks. Ja ku mä funtsin tätä ni must mullon ollukki sellane olo jo jonku aikaa ja enimmä kesää.
Se on se kolme vuatta erost ku alkaa taas henki kulkee ja elämä voittaa. On se vaa aika uskomatonta et seki piti kutisa.