Unelmien tiellä

Kahden kaveruksen, Arimon ja Ollin, matkaprojekti. Reilaamme ympäri Eurooppaa 20 päivää ja keräämme kohtaamiltamme ihmisiltä 1000 unelmaa postikorteille. Tässä blogissa kerromme tarinoita unelmista, ihmisistä ja kimppamatkailun kiemuroista.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on Olli Lukkari.

Kenguruvaltion komppaniapäällikkö  2

Berliinissä ollessamme törmäsimme mielenkiintoiseen australialaiseen maailmanmatkaajaan.

Maailmalla ihmisten ympäröimänä
Hostellihuoneessamme Berliinissä meillä oli vastassamme mielenkiintoinen, noin pari-kolmikymppisen näköinen australialaismies. Maastohousuihin pukeutunut mies esitteli itsensä Matthewiksi ja aloitti kanssani vaivattoman small talkin.
Osoittautui, että Matthew oli pysähtynyt Berliiniin matkatessaan ympäri maailmaa. Tässä oli mies, jonka tarinoita halusin päästä kuulemaan. Onneksi tähän tarjoitui myös tilaisuus - Matthew tuli mielellään istumaan oluelle minun ja Arimon kanssa. Pääsimme siis kuulemaan lisää tämän urbaanin matkailijan tarinoita. Matthew kertoi neljän kuukauden reissailunsa aikana käyneensä jo yli kahdessakymmenessä maassa.
Miehen kanssa jutellessa kävi selväksi hänen ilmiömäinen kyky tutustua ihmisiin. Iloinen partaveikko näytti kuvia ja kertoi ihmisistä, joihin oli tutustunut eri kaupungeissa. Istuessamme alas yhdelle öisen Berliinin monista terasseista, Matthew kääntyi heti moikkaamaan viereisessä pöydässä istuvaa paria miestä. Aloitimme keskustelun heidän kanssaan eikä mennyt kauaakaan, kun nämä veljekset istuivat jo pöydässämme.

Australialaista berliinintuntemusta
Illan edetessä puhe kääntyi Matthewin menneisyyteen. Supliikkimies mainitsi, ettei matkustaminen ole hänelle mikään itsestäänselvyys. Matthew kertoi olevansa kotoisin köyhästä perheestä. "Päätin etten halua olla aikuisena köyhä. Jos ja kun perustan perheen, en halua lasteni elävän köyhyydessä kuten minä", hän sanoi ja lisäsi aloittaneensa työnteon 11-vuotiaana.
Vuosien aikana keräämillä rahoillaan mies nyt matkusteli ja otti elämästään kaiken irti. Matthew kertoi myös vapaaehtoistöistään - liikunnanohjauksesta ja vapaapalokunnan toiminnasta - ja niiden kautta tapaamistaan mielenkiintoisista ihmisistä. Yllätyimme todella kun Matthew kertoi olevansa vasta 19-vuotias!
Hyvästelimme uudet kaverimme ja lähdimme kävelemään takaisin hostellillemme. Ihailessamme öisen Berliinin nähtävyyksiä oli vuoromme yllättyä uudemman kerran. Osoittautui, että Matthew tiesi monista nähtävyyksistä ja niiden takana olevista tarinoista enemmän kuin useat turistioppaat. Australialaismieheksi Matthewin berliinintuntemus vaikutti olevan hyvissä kantimissa! "Berliinin historia on hyvin paljon maailmansotien historiaa", tiivisti Mathew. Hän sanoi lukeneensa sotahistoriaa enemmänkin, lähinnä omaksi huvikseen.
Puhe kääntyi sotiin ja armeijaan. Mathew kertoi liittyneensä australian sotajoukkojen nuorisotoimintaan 12-vuotiaana. Seitsemässä vuodessa hän oli ehtinyt kohota komppaniapäällikön asemaan.

Elettyä elämää
Palasimme hostellille ja hyvästelimme Matthewin. Wau, mietin jälkeenpäin: tämä mies oli 19 vuodessa kokenut enemmän kun monet koko elämänsä aikana. Oman elämäni 23 elettyä vuotta tuntuivat yhtäkkiä pitkältä ajalta.
Mitä kaikkea olisinkaan ehtinyt kokea ikävuosien 19-23 välillä, jos olisin itse aloittanut vapaaehtoistyön ja maailmanmatkailun jo nuorempana? Näitä vuosia en saisi enää koskaan takaisin, mutta seuraaviin vuosiin voisin kyllä vaikuttaa. Oli aika jatkaa matkaa ja elämää uudistuneella inspiraatiolla!


Neljä kiloa unelmia  1

Unelmien tiellä -projektissa minä ja kaverini Arimo reilaamme ympäri Eurooppaa. Pyydämme 20 päivän aikana 1000 ihmistä kirjoittamaan unelmansa postikorteille, joita meillä on mukanamme. Matkaa lähdettiin valmistelemaan ja suunnittelemaan jo neljä kuukautta etukäteen, mutta kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan.
Päivää ennen matkustamista pakkasin rinkkaa. Vitsailimme äitini kanssa siitä, että olenhan varmasti pakannut kaiken olennaisen matkalle. "Onko unelmat varmasti pakattu mukaan?" naurahti äitini. Ja olisihan niiden pitänyt olla, tiesin sen itsekin. Valitettavasti unelmakortteja painattaneen firman kanssa sattui pieni väärinymmärrys, eikä korttien toimitus Suomeen onnistunut ajoissa.
Niinpä päädyimme Arimon kanssa hankalaan tilanteeseen. Laivamme (Turku-Tukholma) lähti maanantaina kello 8.45 ja postipaketti – neljä kiloa, 1200 korttia unelmia - saapuu siskoni asuntoon Turkuun samana päivänä – ilman, että pakettia on kukaan vastaanottamassa paikan päällä. Kaiken lisäksi tarvitsisimme unelmat Kööpenhaminaan keskiviikoon mennessä. Mikä siis neuvoksi? Miten saisimme toimitettua nämä 1200 korttia, neljä kiloa unelmia, Kööpenhaminaan kahdessa päivässä?
Ketään tuttuja ei tietenkään sattunut olemaan Turussa kyseiseen aikaan eikä siskoonkaan saanut yhteyttä hänen ollessa Borneossa matkailemassa. Mutta entäpä siskon naapurit, keksin sunnuntaina, lähtöä edeltävänä päivänä. Uskaltaisiko heiltä kysyä apua? Monen tunnin pelkäämisen ja kammottavien kannibaalinaapurikuvitelmien jälkeen uskaltauduin soittamaan siskoni naapurin ovikelloa. Kaikeksi yllätyksekseni ovi avattiin ja minut kutsuttiin sisään. Annaksi esittäytyvä tähtitieteen opiskelija lupasi hoitaa kaiken kuntoon, vastaanottaa postipaketin siskoni puolesta ja postittaa kaikki tilaamamme kortit perässämme Kööpenhaminaan.
Näin myös tapahtui. Viidenkymmenenkahdeksan euron laskun, pikapostituksen ja monen päivän odotuksen jälkeen meitä odotti Kööpenhaminan keskustan postitoimistossa paketti täynnä postikortteja! Olo ei itselläni pitkään aikaan ole ollut yhtä innostunut kuin unelmapakettia avatessa.
Kiitos kaikesta kuuluu siskoni naapurille Annalle – kiitos Anna, jos luet tätä.