TAHDON VALTAKUNTA

"Impulssi yksilöllisyyteen on olemassa - ajattelen sen palveluksessa." Itsesäilytys vaatii yleisiä resursseja, mutta todellisuus koostuu yksilöolioista. Yksilöllisyys ei voi koskaan perustua yleiseen, vaan yksilön on itse se luotava.

Näytetään kirjoitukset marraskuulta 2014.

ADOPTIOKYSYMYS: homoseksuaalit väärässä, useimmat heteroseksuaalit vääremmässä...  1

Mielestäni homoseksuaalien adoptio-oikeudelle on yksi este tai viiväste: käsittämättömän tärkeäksi noussut abstraktin tason tunnustus, että homoseksuaalit vanhemmat ovat täysin yhtä hyvät kuin heteroseksuaalit vanhemmat. Tässä "sateenkaariväki" luopuu niin hartaasti liputtamastaan moninaisuudesta, kun se ei enää hyödytäkään heitä. Toisin sanoen moninaisuus on rikkaus, paitsi perheen sisällä se ei merkitse mitään. Kukaan ei voi täysin yleisellä tasolla kiistää, että äiti ja isä ovat enemmän moninaisuutta kuin isä ja isä tai äiti ja äiti. Tämä on kuitenkin puhtaasti abstraktin tason ero ja yksilötasolle mentäessä muut asiat painavat huomattavasti enemmän.

Meillä on jo olemassa kriteerit, jotka adoptiovanhempien pitää täyttää. Edelleen näitä kriteereitä voidaan ja pitääkin parantaa toteutuneista adoptioista saadun datan perusteella. Olennaista on kuitenkin se, ettei vanhempien homoseksuaalisuus saa olla ratkaiseva ero ja poissulkeva tekijä. Toisin sanoen potentiaalisia adoptiovanhempia olisi hyvä haastatella niin, ettei haastattelija mahdollisimman pitkälle tiedä heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan. Sitten, kun kriteerit täyttyvät, katsotaan ketkä ovat vaihtoehdoista parhaat; lapselle kuuluu aina paras, mitä voimme tarjota. Oikeastaan vanhempien seksuaalinen suuntaus saa painaa vain siinä tapauksessa, kun on yksi lapsi, jonka tahtoo adoptoida sekä heteroseksuaalit että homoseksuaalit pariskunnat. Jos jotkut ehdokaspariskunnat ovat muilla kriteereillä täysin yhdenveroisia, niin silloin äiti ja isä saavat ratkaisevan pisteen ilmentämäänsä yleiseen moninaisuuteen perustuen. Jos moninaisuus on rikkaus yleensä, niin kyllä siitä yksi piste pitää saada perheenkin sisälläkin...

Monet voivat pitää tätä triviaalina seikkana. Muistutettakoon, että olen antamassa siitä vain tasatilanteet ratkaisevan pisteen. Olennaisempaa on kuitenkin se kaksinaismoralismi ja ristiriita, joka piilee sateenkaariväen moninaisuuspropagandassa. Parhaat mahdolliset vanhemmat ovat kuitenkin niitä, jotka ajattelevat lapsen parasta, vaikka se tarkoittaisi, etteivät juuri he tuota adoptiolasta saisikaan (tämä ilmenee selvästi juuri siinä kuuluisassa Salomonin tuomiossa siitä, kenelle kiistelty lapsi kuuluu). Samaan hengenvetoon pitää kuitenkin paljastaa myös heteroseksuaalien itsekkyys: he eivät halua päästää homoseksuaaleja kilpailemaan adoptiosta nyt voimassa olevilla riittäväksi katsomillaan kriteereillä. Toisin sanoen siinä, missä homoseksuaalit haluavat sanoa, ettei seksuaalinen suuntaus ole ero laisinkaan, heteroseksuaalit haluavat pitää sitä ratkaisevana eli poissulkevana erona. Tällainen jyrkkyys on järjetöntä yksinhuoltajuudesta sekä rekisteröityjen parisuhteiden sisäisistä adoptioista saadun datan perusteella.

Siis: molemmat ovat väärässä, mutta heteroseksuaalit oikeastaan eniten. On kuitenkin selvää ja kiistämätöntä matematiikaa, että mitä enemmän potentiaalisia adoptiovanhempia on tarjolla, sitä paremmat vanhemmat jokainen adotiota tarvitseva lapsi saa - ja harvempi jää kokonaan ilman. Tällä hetkellä monet heteroseksuaalit tuntuvat enemmän tai vähemmän hiljaisesti väittävän, että lastenkoti on parempi kasvuympäristö lapselle kuin homoseksuaalit vanhemmat. Ja tätä täytyy pitää suurimpana erehdyksenä, vaikka se olisikin tiedostamaton sellainen: ihmiset eivät ymmärrä, mitä heidän kannattamistaan kannoista seuraa. Myös homoseksuaalit tuntuvat sortuvat haluamaan siinä määrin, että rehellisyys vaatisi "Haluan2013"-kampanjaa. Kaiken kaikkiaan ihmisen helmasynti on kykenemättömyys kasvaa halusta tahtoon eli itsensä tiedostavaan haluun (siis ymmärrykseen siitä, millaiseksi kunkin halun seuraaminen minut tekee). Joka tapauksessa, mitä jos adoptiossa laitettaisiin lasten paras etusijalle - heissä on kuitenkin tulevaisuus...


Itserakkaus ja sukupuolineutraalin / tasa-arvoisen avioliittolain vaatiminen itsekkyytenä  1

(kuitenkin vain avioliitto-termin tarpeettoman vaatimisen vuoksi)

Kirjoitettu vastineena Jari Tervon blogikirjoitukseen "Mutta suurin niistä on rakkaus": http://yle.fi/uutiset/jari_tervo_mutta_suurin_niista_on_rakkaus/7646757

Sanoisin, ettei suurin osa ihmisistä ymmärrä rakkautta laisinkaan. Rakkauden perusta on aina ja hyvin mahdollisesti ainoastaan itsensä rakastamisessa. Tämä täytyy erottaa ensinnäkin itsekkyydestä, joka on mahdollisimman suuren hyödyn tavoittelua mahdollisimman pienellä vaivalla ja eritoten muille koituvista seurauksista välittämättä. Toisekseen itsekeskeisyys on tosiasia äärettömässä maailmankaikkeudessa jokaisen tietoisen olennon kohdalla - kun reunoja ei ole, niin keskellä olen...

Itsensä rakastamista on hyvä hahmottaa sillä, miten vanhempien pitäisi rakastaa lapsiaan. Eihän hyvä vanhempi anna lapselle kaikkea, mitä tämä haluaa, vaan sen, mitä katsoo lapselle parhaaksi. Toki erehtyminen on inhimillistä, mutta toisaalta myös se opettavin kokemus, jos pitää mielensä avoimena. Kaiken kaikkiaan kyky oppia on ihmisen tärkein ominaisuus, koska siinä kartutetaan sitä sisäistä hyvää, jota aika ja vanhuus jossain vaiheessa alkavat verottaa. Miten suuri ero onkaan sillä, alkavatko vaativimmat tanssi- tai peliaskeleet vai käveleminen tuottaa vaikeuksia. Edelleen hienojen shakkiasetelmien unohdus ei ole miellyttävää, mutta arkisten asioiden päästä putoaminen on varmasti ikävämpää. Jossain vaiheessa todellisuus ottaa kaiken takaisin, mutta todennäköisesti ensin siltä, joka ei sisäistä "sijoitustaan" kartuta. Ja näin myös lastensa rakastaminen voidaan palauttaa itserakkauteen: mitä paremmat lähtökohdat annamme lapsillemme, sitä paremmin he voivat haastaa ja motivoida meitä elämänmittaiseen oppimiseen. Luonnollisesti lapsista tulee vanhempiaan vahvempia, jos he ovat oppineet omasta elämästään ja hoitaneet vanhemmuutensa kunnialla (tyttärestä/pojasta polvi paranee). Kuitenkin kaikki tietävät, miten juuri parempiaan vastaan kamppaileminen opettaa meitä kaikkein eniten. Ja jos lapset on kasvatettu hyvin, niin he arvostavat saamaansa ja haluavat antaa takaisin. Kyse ei kuitenkaan ole vaihtokaupasta, vaan lahjasta. Ja näin voi saada myös parasta henkilökohtaista apua jokapäiväisiin asioihin. Kääntäen sanottuna, jos lapset kärsivät omassa kakassaan itkien, niin miksi vanhemmille kuuluisi mitään parempaa?

Rakkauden väärinymmärtäminen johtaa mielestäni siihen, että ihmiset kasvattavat omia kuviaan, joiden kanssa eivät sitten tule toimeen (mallioppiminen on kuitenkin kaiken kasvatuksen perusta, ristiriita kuullun ja havaitun välillä mahdollisuus irtautua yksilöksi). Ja tämä inhimillisyys koskee niin hetero- kuin homoseksuaaleja. Kyse on hyödyn ja omanarvontunnon tasapainosta, jossa ihminen taantuu aivan liian usein eläimeksi eli hyötyä ylikorostamaan (eritoten ulkoista hyötyä eli rahassa mitattavia rajallisia materiaali- ja ihmisresursseja). Pelkästä halusta itsensä tiedostavaan haluun eli tahtoon yltänyt puolestaan ymmärtää omanarvontunnon tärkeyden eli sen, miten kokemukseni todellisuudesta ja erityisesti sosiaalisesta sellaisesta perustuu siihen, miten itseni koen: jos kohtelen ihmisiä tavalla, josta muita halveksin kohteena/kärsijänä ollessani, niin minun on joko luovuttava johdonmukaisuudesta tai halveksittava myös itseäni. Ja sama pätee ihailuun: se, joka tekee, omaa ja opettelee muissa ihailemiaan ominaisuuksia, voi myös ihailla oman oppimisensa tuloksia (tämä pätee, niin moraaliin kuin taitoihin/kykyihinkin).

Ja nyt asiaan: mielestäni pyrkimys tasa-arvoiseen avioliittolakiin ilmentää itsekkyyttä homoseksuaalien puolelta - siis juuri "avioliitto"-termin vuoksi. Kyseessä on kuitenkin useissa uskonnoissa keskeinen käsite (Katolisuudessa yksi pyhistä sakramenteista). Nyt vaaditaan, että laki määrittäisi avioliiton joksikin, mikä on Raamatussa ja useissa muissa teologioissa syntiä. Tasa-arvo lain edessä pitää saada kaikille ihmisille, mutta avioliittoasiassa se ei vaadi edellistä - siis sitä, että laki asettuu Raamattua ja monia muita uskontoja vastaan. Ihmisten tasa-arvo on luonnollisesti tärkeämpää kuin uskovien käsitteiden suojeleminen, mutta jos se riittäisi homoseksuaaleille, niin he voisivat tarjota uskoville tämän vaihtoehdon: otetaan lakitermiksi jokin neutraali erottelematon käsite, kuten "laillistettu parisuhde" tai vastaavaa, joka määrittelee tasa-arvoiset oikeudet ja velvollisuudet niin hetero- kuin homoseksuaaleillekin. Jokainen yksilö, joukko, yhteisö, yhdistys, kirkko on edelleen vapaa käyttämään avioliitto-termiä, mutta laki ei tunne mitään tällä nimellä. Eikä lakitermin tarvitsekaan olla korvia hivelevä, koska sillä on aivan muut päämäärät (kuten tasa-arvo). Näin tasa-arvo voidaan saavuttaa astumatta kenenkään varpaille. Ja jos kristityt tai muut käyvät tätä vastustamaan, niin silloin he paljastavat oman kohtuuttomuutensa (siis perustelemattomien etuoikeuksien rationalisoimisen uskonkappaleilla). Tosin niin kauan kuin yllä olevan sovintoehdotuksen ymmärtäminen ei sovi tasa-arvoisen avioliittolain puolustajille, niin he pyrkivät omaan perustelemattomaan etuoikeuteensa – siihen, että laki asettuu tässä kohden uskontoja vastaan. Eikö tämä ole epätasa-arvoista toiseen suuntaan? Ihmiset loukkaavat tarpeettomasti toisiaan ja kätkevät tämän tasa-arvoideologian alle. Tässä kohden homoseksuaalit toimivat todella inhimillisesti: he haluavat varmistaa saavansa vähintään yhtä paljon kuin heteroseksuaalit (ja vähän päälle korvauksena menneistä, vaikka tässä pitäisi ajatella menneen pahan sijaan tulevaa hyvää).

Itsekkyyden ydin on juuri tarpeessa saada vähintään yhtä paljon kuin muut, mieluiten enemmän ja oikeastaan mahdollisimman paljon (sekä välttää vaivaa käänteisen periaatteen mukaisesti). Edelleen siihen kuuluu sokeus toisten vahinkoa/mielipahaa kohtaan, koska oma asia on niin suunnattoman tärkeää. Juuri tässä on ideologioiden ydin ja ihmiset hyppäävät usein ismistä toiseen, kun se vain hyödyttää heitä itseään. Itseään rakastava puolestaan panostaa omistusten ja oikeuksien sijaan olemiseen sekä omanarvontuntoon sen perustana. Näin ollen hän tahtoo mieluiten antaa vähintään yhtä paljon kuin saa (oli antajana sitten kuka tahansa, jonka lahja vastaanotetaan). Ja kun kaksi itseään rakastavaa kohtaavat, niin raha-asiat ja kotityöt eivät ole ongelma, koska molemmat tahtovat tehdä vähintään oman osansa. Ero itsekkäisiin ihmisiin on suuri - siis niihin, jotka haluavat vähintään yhtä paljon ja tekevät korkeintaan puolet työstä, vaivasta, velvollisuuksista tms. Ja tällä hetkellä ihmisten kriittinen massa ei todellakaan osaa rakastaa itseään.

Rakkaus on todellakin suurin, mutta sen perusta on aina pienessä eli yksittäisessä ihmisessä. Ja kun me rakastamme itseämme, se heijastuu ympärillämme oleviin eli lähimmäisiimme. Kristinuskon suurimpia erehdyksiä on tulkita lähimmäinen tarkoittamaan kaikkia ihmisiä (Jos Jumala/Raamatun kirjoittajat olisivat tarkoittaneet kaikkia, he olisivat varmasti puhuneet kaikista ihmisistä eivätkä lähimmäisistä ja englanniksi naapureista). Ja jos kaikki rakastavat juuri lähimmäisiään, niin rakkauden verkko kattaa koko ihmiskunnan. Lisäksi näin rakastamme jotain, minkä tunnemme, ja johon voimme vaikuttaa. Tämä antaa rakkaudelle sen konkreettisen sisällön ja jokapäiväiset ilmenemismuodot. Edelleen rakkaus on hyvä erottaa oikeudenmukaisuudesta eli siitä, että jokaisella ihmisellä on mahdollisuus ansaita kohtuullinen toimeentulo kohtuullisella vaivalla (siis ennen kuin kenelläkään on oikeutta luksus- ja mukavuustuotteisiin sekä palveluihin). Ja miksi sama ei koskisi tuntevaa luontoa eli eläimiäkin? Kaiken kaikkiaan luonnon on hyvä antaa elää, koska se on myös ihmisen elämän perusedellytys: ”Live and let live”. Tämä on oikeudenmukaisuutta eli rakkautta elämää itseään kohtaan ansionmukaisuuden ymmärtämisenä: ihminen on itsensä tiedostavana olentona ottanut tämän planeetan herruuden, mutta herrankaan ei pidä ottaa keneltäkään enempää kuin mitä antaa takaisin. Näin hän ansaitsee herruutensa tavalla, josta kenelläkään ei pitäisi olla valittamista. Tämä on sen vuorovaikutuksen ydin, jossa ihmiset voivat nauttia sekä työnjaon ja erikoistumisen hyödyistä, että positiivisesta omanarvontunnosta eli itserakkauden hedelmistä. Toinen vaihtoehto on nykyistä kapitalismia liikuttava voima eli Dorian Grayn muotokuvan maalaaminen (siis: itsensä myyminen ja kadottaminen). Ja kun se, mitä olemme kulkee koko ajan mukana, niin muilta ahnehdittavaa hintaa täytyy jatkuvasti korottaa. Onko ihme, etteivät tällaiset ihmiset viihdy kauaakaan keskenään? – olivat he sitten hetero- tai homoseksuaaleja…

Siis: RAKASTAKAA ITSEÄNNE ANTAEN SEN HEIJASTUA YMPÄRISTÖÖNNE. Ja ymmärtäkää, että rakkaus syvenee itseensä tutustumisen kautta, jos tämän ymmärryksen valjastaa sisäisen hyvän palvelukseen eli oppimiseen. Ja muistakaa aina, että elämän tarkoitus on kysymys, johon jokainen väistämättä omalla elämällään vastaa. Tästä vastauksesta tulee kokonainen vasta kuolemassa, mutta elävän luonnoksen siitä näkee eritoten omissa lapsissaan, puolisossaan, ystävissään ja lähimmäisissään... Ihminen on ihmiselle peili… kuinka lähelle uskallat päästää omasi?

Ja lopuksi: "Mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä? (Nietzsche)" Ja tämä koskee myös heteroseksuaalien kaltaisiin enemmistöihin kuuluvia. Myös vähemmistöissä on massaihmisiä ja enemmistöistä yksilöitä, jos vain on valmis kohtaamaan tällaisia eli kiinnostunut olemaan yksi heistä...