TAHDON VALTAKUNTA

"Impulssi yksilöllisyyteen on olemassa - ajattelen sen palveluksessa." Itsesäilytys vaatii yleisiä resursseja, mutta todellisuus koostuu yksilöolioista. Yksilöllisyys ei voi koskaan perustua yleiseen, vaan yksilön on itse se luotava.

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on rakkaus.

Itserakkaus ja sukupuolineutraalin / tasa-arvoisen avioliittolain vaatiminen itsekkyytenä  1

(kuitenkin vain avioliitto-termin tarpeettoman vaatimisen vuoksi)

Kirjoitettu vastineena Jari Tervon blogikirjoitukseen "Mutta suurin niistä on rakkaus": http://yle.fi/uutiset/jari_tervo_mutta_suurin_niista_on_rakkaus/7646757

Sanoisin, ettei suurin osa ihmisistä ymmärrä rakkautta laisinkaan. Rakkauden perusta on aina ja hyvin mahdollisesti ainoastaan itsensä rakastamisessa. Tämä täytyy erottaa ensinnäkin itsekkyydestä, joka on mahdollisimman suuren hyödyn tavoittelua mahdollisimman pienellä vaivalla ja eritoten muille koituvista seurauksista välittämättä. Toisekseen itsekeskeisyys on tosiasia äärettömässä maailmankaikkeudessa jokaisen tietoisen olennon kohdalla - kun reunoja ei ole, niin keskellä olen...

Itsensä rakastamista on hyvä hahmottaa sillä, miten vanhempien pitäisi rakastaa lapsiaan. Eihän hyvä vanhempi anna lapselle kaikkea, mitä tämä haluaa, vaan sen, mitä katsoo lapselle parhaaksi. Toki erehtyminen on inhimillistä, mutta toisaalta myös se opettavin kokemus, jos pitää mielensä avoimena. Kaiken kaikkiaan kyky oppia on ihmisen tärkein ominaisuus, koska siinä kartutetaan sitä sisäistä hyvää, jota aika ja vanhuus jossain vaiheessa alkavat verottaa. Miten suuri ero onkaan sillä, alkavatko vaativimmat tanssi- tai peliaskeleet vai käveleminen tuottaa vaikeuksia. Edelleen hienojen shakkiasetelmien unohdus ei ole miellyttävää, mutta arkisten asioiden päästä putoaminen on varmasti ikävämpää. Jossain vaiheessa todellisuus ottaa kaiken takaisin, mutta todennäköisesti ensin siltä, joka ei sisäistä "sijoitustaan" kartuta. Ja näin myös lastensa rakastaminen voidaan palauttaa itserakkauteen: mitä paremmat lähtökohdat annamme lapsillemme, sitä paremmin he voivat haastaa ja motivoida meitä elämänmittaiseen oppimiseen. Luonnollisesti lapsista tulee vanhempiaan vahvempia, jos he ovat oppineet omasta elämästään ja hoitaneet vanhemmuutensa kunnialla (tyttärestä/pojasta polvi paranee). Kuitenkin kaikki tietävät, miten juuri parempiaan vastaan kamppaileminen opettaa meitä kaikkein eniten. Ja jos lapset on kasvatettu hyvin, niin he arvostavat saamaansa ja haluavat antaa takaisin. Kyse ei kuitenkaan ole vaihtokaupasta, vaan lahjasta. Ja näin voi saada myös parasta henkilökohtaista apua jokapäiväisiin asioihin. Kääntäen sanottuna, jos lapset kärsivät omassa kakassaan itkien, niin miksi vanhemmille kuuluisi mitään parempaa?

Rakkauden väärinymmärtäminen johtaa mielestäni siihen, että ihmiset kasvattavat omia kuviaan, joiden kanssa eivät sitten tule toimeen (mallioppiminen on kuitenkin kaiken kasvatuksen perusta, ristiriita kuullun ja havaitun välillä mahdollisuus irtautua yksilöksi). Ja tämä inhimillisyys koskee niin hetero- kuin homoseksuaaleja. Kyse on hyödyn ja omanarvontunnon tasapainosta, jossa ihminen taantuu aivan liian usein eläimeksi eli hyötyä ylikorostamaan (eritoten ulkoista hyötyä eli rahassa mitattavia rajallisia materiaali- ja ihmisresursseja). Pelkästä halusta itsensä tiedostavaan haluun eli tahtoon yltänyt puolestaan ymmärtää omanarvontunnon tärkeyden eli sen, miten kokemukseni todellisuudesta ja erityisesti sosiaalisesta sellaisesta perustuu siihen, miten itseni koen: jos kohtelen ihmisiä tavalla, josta muita halveksin kohteena/kärsijänä ollessani, niin minun on joko luovuttava johdonmukaisuudesta tai halveksittava myös itseäni. Ja sama pätee ihailuun: se, joka tekee, omaa ja opettelee muissa ihailemiaan ominaisuuksia, voi myös ihailla oman oppimisensa tuloksia (tämä pätee, niin moraaliin kuin taitoihin/kykyihinkin).

Ja nyt asiaan: mielestäni pyrkimys tasa-arvoiseen avioliittolakiin ilmentää itsekkyyttä homoseksuaalien puolelta - siis juuri "avioliitto"-termin vuoksi. Kyseessä on kuitenkin useissa uskonnoissa keskeinen käsite (Katolisuudessa yksi pyhistä sakramenteista). Nyt vaaditaan, että laki määrittäisi avioliiton joksikin, mikä on Raamatussa ja useissa muissa teologioissa syntiä. Tasa-arvo lain edessä pitää saada kaikille ihmisille, mutta avioliittoasiassa se ei vaadi edellistä - siis sitä, että laki asettuu Raamattua ja monia muita uskontoja vastaan. Ihmisten tasa-arvo on luonnollisesti tärkeämpää kuin uskovien käsitteiden suojeleminen, mutta jos se riittäisi homoseksuaaleille, niin he voisivat tarjota uskoville tämän vaihtoehdon: otetaan lakitermiksi jokin neutraali erottelematon käsite, kuten "laillistettu parisuhde" tai vastaavaa, joka määrittelee tasa-arvoiset oikeudet ja velvollisuudet niin hetero- kuin homoseksuaaleillekin. Jokainen yksilö, joukko, yhteisö, yhdistys, kirkko on edelleen vapaa käyttämään avioliitto-termiä, mutta laki ei tunne mitään tällä nimellä. Eikä lakitermin tarvitsekaan olla korvia hivelevä, koska sillä on aivan muut päämäärät (kuten tasa-arvo). Näin tasa-arvo voidaan saavuttaa astumatta kenenkään varpaille. Ja jos kristityt tai muut käyvät tätä vastustamaan, niin silloin he paljastavat oman kohtuuttomuutensa (siis perustelemattomien etuoikeuksien rationalisoimisen uskonkappaleilla). Tosin niin kauan kuin yllä olevan sovintoehdotuksen ymmärtäminen ei sovi tasa-arvoisen avioliittolain puolustajille, niin he pyrkivät omaan perustelemattomaan etuoikeuteensa – siihen, että laki asettuu tässä kohden uskontoja vastaan. Eikö tämä ole epätasa-arvoista toiseen suuntaan? Ihmiset loukkaavat tarpeettomasti toisiaan ja kätkevät tämän tasa-arvoideologian alle. Tässä kohden homoseksuaalit toimivat todella inhimillisesti: he haluavat varmistaa saavansa vähintään yhtä paljon kuin heteroseksuaalit (ja vähän päälle korvauksena menneistä, vaikka tässä pitäisi ajatella menneen pahan sijaan tulevaa hyvää).

Itsekkyyden ydin on juuri tarpeessa saada vähintään yhtä paljon kuin muut, mieluiten enemmän ja oikeastaan mahdollisimman paljon (sekä välttää vaivaa käänteisen periaatteen mukaisesti). Edelleen siihen kuuluu sokeus toisten vahinkoa/mielipahaa kohtaan, koska oma asia on niin suunnattoman tärkeää. Juuri tässä on ideologioiden ydin ja ihmiset hyppäävät usein ismistä toiseen, kun se vain hyödyttää heitä itseään. Itseään rakastava puolestaan panostaa omistusten ja oikeuksien sijaan olemiseen sekä omanarvontuntoon sen perustana. Näin ollen hän tahtoo mieluiten antaa vähintään yhtä paljon kuin saa (oli antajana sitten kuka tahansa, jonka lahja vastaanotetaan). Ja kun kaksi itseään rakastavaa kohtaavat, niin raha-asiat ja kotityöt eivät ole ongelma, koska molemmat tahtovat tehdä vähintään oman osansa. Ero itsekkäisiin ihmisiin on suuri - siis niihin, jotka haluavat vähintään yhtä paljon ja tekevät korkeintaan puolet työstä, vaivasta, velvollisuuksista tms. Ja tällä hetkellä ihmisten kriittinen massa ei todellakaan osaa rakastaa itseään.

Rakkaus on todellakin suurin, mutta sen perusta on aina pienessä eli yksittäisessä ihmisessä. Ja kun me rakastamme itseämme, se heijastuu ympärillämme oleviin eli lähimmäisiimme. Kristinuskon suurimpia erehdyksiä on tulkita lähimmäinen tarkoittamaan kaikkia ihmisiä (Jos Jumala/Raamatun kirjoittajat olisivat tarkoittaneet kaikkia, he olisivat varmasti puhuneet kaikista ihmisistä eivätkä lähimmäisistä ja englanniksi naapureista). Ja jos kaikki rakastavat juuri lähimmäisiään, niin rakkauden verkko kattaa koko ihmiskunnan. Lisäksi näin rakastamme jotain, minkä tunnemme, ja johon voimme vaikuttaa. Tämä antaa rakkaudelle sen konkreettisen sisällön ja jokapäiväiset ilmenemismuodot. Edelleen rakkaus on hyvä erottaa oikeudenmukaisuudesta eli siitä, että jokaisella ihmisellä on mahdollisuus ansaita kohtuullinen toimeentulo kohtuullisella vaivalla (siis ennen kuin kenelläkään on oikeutta luksus- ja mukavuustuotteisiin sekä palveluihin). Ja miksi sama ei koskisi tuntevaa luontoa eli eläimiäkin? Kaiken kaikkiaan luonnon on hyvä antaa elää, koska se on myös ihmisen elämän perusedellytys: ”Live and let live”. Tämä on oikeudenmukaisuutta eli rakkautta elämää itseään kohtaan ansionmukaisuuden ymmärtämisenä: ihminen on itsensä tiedostavana olentona ottanut tämän planeetan herruuden, mutta herrankaan ei pidä ottaa keneltäkään enempää kuin mitä antaa takaisin. Näin hän ansaitsee herruutensa tavalla, josta kenelläkään ei pitäisi olla valittamista. Tämä on sen vuorovaikutuksen ydin, jossa ihmiset voivat nauttia sekä työnjaon ja erikoistumisen hyödyistä, että positiivisesta omanarvontunnosta eli itserakkauden hedelmistä. Toinen vaihtoehto on nykyistä kapitalismia liikuttava voima eli Dorian Grayn muotokuvan maalaaminen (siis: itsensä myyminen ja kadottaminen). Ja kun se, mitä olemme kulkee koko ajan mukana, niin muilta ahnehdittavaa hintaa täytyy jatkuvasti korottaa. Onko ihme, etteivät tällaiset ihmiset viihdy kauaakaan keskenään? – olivat he sitten hetero- tai homoseksuaaleja…

Siis: RAKASTAKAA ITSEÄNNE ANTAEN SEN HEIJASTUA YMPÄRISTÖÖNNE. Ja ymmärtäkää, että rakkaus syvenee itseensä tutustumisen kautta, jos tämän ymmärryksen valjastaa sisäisen hyvän palvelukseen eli oppimiseen. Ja muistakaa aina, että elämän tarkoitus on kysymys, johon jokainen väistämättä omalla elämällään vastaa. Tästä vastauksesta tulee kokonainen vasta kuolemassa, mutta elävän luonnoksen siitä näkee eritoten omissa lapsissaan, puolisossaan, ystävissään ja lähimmäisissään... Ihminen on ihmiselle peili… kuinka lähelle uskallat päästää omasi?

Ja lopuksi: "Mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä? (Nietzsche)" Ja tämä koskee myös heteroseksuaalien kaltaisiin enemmistöihin kuuluvia. Myös vähemmistöissä on massaihmisiä ja enemmistöistä yksilöitä, jos vain on valmis kohtaamaan tällaisia eli kiinnostunut olemaan yksi heistä...


Laki ei saa asettua Raamatun puolelle eikä sitä vastaan  1

(kirjoitus tasa-arvoisen ”avioliittolain” puolesta ja sitä vastaan)

Homoseksuaalit saisivat tasa-arvon lain suhteen helpommin, jos heille riittäisi tasa-arvo lain edessä. Tällä hetkellä homoseksuaalit yrittävät tehdä saman, mitä kirkko ja (tapa)kristityt ovat heille tehneet, mutta mitä he eivät todellakaan olisi toivoneet. Toisin sanoen homoseksuaalit vaativat tasa-arvon nimissä lain sanovan avioliiton olevan jotain Raamatun vastaista ja siellä eksplisiittisesti synniksi nimettyä. Monelle tämä saattaa tuntua mitättömältä asialta, mutta luterilaisuudessa avioliitto on tärkeä instituutio ja katolisuudessa yksi pyhistä sakramenteista. Itse en kuulu kirkkoon, mutta osaan tämän verran ymmärtää ja asettua Raamattuun uskovien asemaan.

Tähän asti laki on tukenut Raamatun määritelmää siitä, mikä kelpaa avioliitoksi ja mikä ei. Toisin sanoen kirkolla on ollut etuoikeus erotella lain edessä hyväksymänsä avioliitot niistä, jotka ovat sen opin vastaisia ("rekisteröityjä parisuhteita"). Tämä onkin kiistämätön vääryys - siis se, että liittonsa virallistavan homoseksuaalin täytyy useimmissa/jokaisessa työhakemuksessa sekä muissa virallisissa lomakkeissa paljastaa seksuaalisen suuntautumisensa ja antautua näin yleisten ennakkoluulojen armoille. Tasa-arvo lain edessä ei kuitenkaan vaadi Raamatun avioliitto-käsitteen varpailla hyppimistä. Riittää kun kaikilla liittonsa virallistaneilla hetero- ja homoseksuaaleilla pareilla on sama termi lain edessä: laillistettu parisuhde, virallistettu parisuhde tai jotain vastaavaa.

Kirkon täytyy luopua tästä liitoksesta lainsäätäjän kanssa ja suostua avioliitto-termin vetämiseen lain toimialueelta. Jokainen yksilö tai yhteisö on edelleen vapaa kutsumaan liittoaan avioliitoksi tai miksi ikinä haluaakaan kaikkialla muualla paitsi lain alla ja sen säätelemissä asioissa. En missään nimessä kuitenkaan väitä "avioliitto"-termiä kirkon/uskontojen omaisuudeksi. Sen sijaan totean sillä olevan niissä niin keskeinen merkitys, että ymmärrän "avioliitto"-lakitermin sukupuolineutraaliksi muuttamisen vastustusta. Lain edessä kansalaisten pitää kuitenkin olla tasa-arvoisia ja tämä tarkoittaa sitä, ettei seksuaalinen suuntautuminen saa ilmetä virallisissa lomakkeissa (tai tähän pitää olla hyvät perusteet, jos sellaisia koskaan on olemassa). Laki ei kuitenkaan saa ottaa kantaa vastakkaisella tavalla ja määritellä avioliiton olevan jotain Raamatun vastaista. Laki hallinnoi yleistä eikä saa ottaa kantaa yksityiselämän puolelle kuuluviin asioihin ja määritelmiin.

Tasa-arvo lain edessä kuuluu jokaiselle kansalaiselle. Homoseksuaalien oikeus välttää kaikkea mahdollista syrjintää ja ennakkoluuloja on perustellumpi kuin kirkon ja siihen uskovien etuoikeus avioliitto-termiin. Raamattuun uskovien loukkaaminen ei kuitenkaan ole tarpeellista tasa-arvon saavuttamiseksi, koska riittää, että he luopuvat toisia syrjivästä etuoikeudestaan. Todellisen tasa-arvon puolustajat voivat asettaa sitä vastustaville seuraavat vaihtoehdot: teidän täytyy joko antaa avioliitto-termi lain toimialueella tasa-arvoisesti kaikkien käyttöön tai vetää se pois ja korvata jollain seksuaalisen suuntautumisen suhteen erottelemattomalla eli tasa-arvoisella käsitteellä. Tässä on aitoa tasa-arvoa puoltava ja siihen tyytyvä vaade, jota kukaan ei voi perustellusti kiistää. Tässä on jotain, minkä puolesta minäkin äänestäisin.

Tasa-arvoa vastustavien kohtuuttomuus paljastuu kaikkein selvimmin, kun on itse kohtuullinen. Vaatimus tasa-arvosta menee läpi nopeammin ja varmemmin silloin, kun tasa-arvo riittää sitä vaativille. Tarve saada laki ristiriitaan Raamatun kanssa on ymmärrettävää, mutta sellaista lähinnä kostona itse kärsitystä eriarvoisesta asemasta lain edessä. Homoseksuaalien ja heidän tasa-arvoaan vaativien onkin nyt kysyttävä itseltään, kumpi on tärkeämpää: tasa-arvoisen kohtelun saaminen vai vastapuolen varpaille astuminen? Jos haluaa molemmat, niin taistelu pitkittyy niin kuin tässä asiassa on selvästi käynyt ja voittokin asettaa lähinnä uudet rintamalinjat seuraavaa taistelua odottamaan. Loppujen lopuksi yhtenäisyys vastuksen edessä on korkeintaan aseveljeyttä viholliseksi koetun kukistamiseksi, kun taas rakkaus ja erityisesti intiimi sellainen rakastavaisten välinen asia. Mitä jos tyydyttäisiin yhdessä tasa-arvoon ja keskityttäisiin rakkauteen sotimisen sijaan?


MIKÄÄN EI OLE TÄRKEÄÄ, PAITSI PUUTARHANHOITO (eikä sekään ole kovin tärkeää)  1

(Tämä kirjoitus on alun perin kommentti Mirja Wuokon ”Love Shits”-blogikirjoitukseen, joka löytyy muine ylipitkine kommentteineni osoitteesta: http://www.city.fi/blogit/7/love+shits/126796)

Jos joku tekee tieteestä elämänsä sisällön, niin se on hieno asia. Kyseessä on kuitenkin hänelle henkilökohtaisen arvo, joka hyödyttää muita riippuen siitä, onko kyseessä osaava tiedemies. Ja mitä todennäköisimmin on, mikäli joku kokee itsensä tieteen tekemisen arvokkaana. Aristoteleen sanoin: opimme parhaiten juuri niitä asioita, joiden tekemistä rakastamme (minä olen juuri löytänyt oman kutsumukseni ja nautinnon eksistentialistisesti pohdiskelevasta kirjoittamisesta - ja toivon, että se myös näkyy=).

Edellinen pätee myös tavalliseen ihmiseen aina arjen askareista ansiotyöhön, harrastuksiin ja ihmissuhteisiin asti. Kyse on kuitenkin jälleen henkilökohtaisista arvoista, joiden yleistäminen johtanee tarpeeseen saada muut tunnustamaan oman jutun objektiivisesti parhaaksi. Tällöin kuitenkin kadotetaan sen henkilökohtainen arvo, joka on eteenpäin vievistä voimista paras. Juuri tästä syystä Raamattukin käskee rakastamaan lähimmäistään eli sitä, jonka voi oikeasti tuntea jollain syvyydellä (ihmistä ei voi koskaan täysin tuntea - ei edes itseään). Tästä päästäänkin siihen altruismin virheeseen, jonka oikaisemiseksi olen merkkiä pöytään iskenyt: rakkaus laimenee kohdistuessaan liian laajaan kohderyhmään. Se muuttuu abstraktiksi ihmisyyden "rakastamiseksi", joka minulle ilmentää itsensä "rakastamista" koko ihmiskunnan kautta. Tämä jää edelleen passiiviseksi, koska ihminen pysyy ihmisenä kuolemaansa asti, vaikka hän ei tekisi yhtään mitään. Juuri tästä kumpuaa abstrakti ihmisarvon ideaali ja sen mukaiset YK:n ihmisoikeusasiakirjat, joiden toteuttamiseen kenelläkään ei ole velvollisuutta (ne kertovat, mitä kansalaisella on oikeus vaatia hallitukseltaan, mutta jos se ei mitään anna, niin tough luck, Chuck...)

Puhun itsensä rakastamisen puolesta, koska se on konkreettinen lähtökohta, jonka lämpimän eteenpäin vievän vaikutuksen ihminen voi tuntea, jos on valmis näkemään rakkauden mukaisen vaivan tehdäkseen itsestään jotain rakastettavaa. Edelleen tämä ei voi onnistua ilman toisen ihmisen tarjoamaa peiliä. Kun itseä suhteutetaan yleiseen konkreettisesta ja tunnetusta yksittäisestä alkaen, niin voidaan rakentaa perusta, jolla myös johdonmukaisuus pääsee pintaan ja toimintaan vaikuttamaan. Ihminen ei voi olla arvottamatta omaa toimintaansa/itseään suhteessa siihen, miten kokee muiden vastaavan toiminnan itseään kohtaan - ja miten toisia tämän kokemuksen perusteella arvottaa (ihailee, halveksii tms.) Ja jos joku on tästä eri mieltä, niin istutaan alas kahvikupilliselle/lasilliselle ja teen parhaani loukatakseni sinua. Useimmat jutuistani onnistunet päästämään kuin vesi hanhen selästä, mutta ennen pitkää osun johonkin arkaan paikkaan - puhumattakaan siitä, jos onnistun loukkaamaan sinua tavalla, johon olet itse syyllistynyt muita kohtaan. Tällöin ihmisen täytyy erottaa oma loukkaajaa kohtaan tuntemansa negatiiviset tunteet siitä, miten johdonmukaisuus vaatii saman tuntemista myös itseään kohtaan (siinä määrin, kuin on samankaltaiseen syyllistynyt). Ja helpoin keino tähän on suuttua kaksin verroin toiselle. Juuri tästä syystä Jeesuskin sanoi, että se, joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven (tästä lisää toisella kertaa).

Nykyihmistä riivaava ”sopulismi” (eli sopulinkaltaisuus) on juuri niiden juttujen välttelemistä, jotka hermostuttavat, koska omaa syyllisyyttä samaan ei voi täysin kiistää. Tämän vuoksi annetaan toisten loukkausten mennä, jotta ei tarvitsisi korjata omaa toimintaansa - ja näin kaikki pääsevät kaikkein helpoimmalla. Lopputulos on kuitenkin viimeinen ihminen, joka ei Nietzschen oivalluksen mukaan osaa edes halveksia itseään. Ja kuinka kaukana itsen rakastamisesta tällöin ollaankaan? Sitten ostetaan kaikkea kivaa ja katsellaan viihdettä eli toisten tarinoita, jotta ei tarvitsisi nähdä itseään ja omaa elämäänsä. Tälle perustalle on kapitalistisen markkinatalouden jatkuvan talouskasvun imperatiivikin rakennettu: totumme siihen, mitä omistamme ja tarvitsemme enemmän välttyäksemme kohtaamasta itseämme. Palatakseni aikaisemmin käyttämääni esimerkkiin, tämä on sama kuin vanhemmat rakastaisivat lastaan antamalla tälle kaikki herkut ja lelut, mitä tämä vain sattuu haluamaan. Ja jos ymmärrämme, miten onnettomaksi tällainen lapsi tulisi, niin miksi elämme omaa elämäämme niin usein ikään kuin kaiken haluamansa salliminen olisi itsensä rakastamista. Juuri tästä syystä seuraava mustalaiskirous on kaksinkertainen: toivottavasti saat kaiken, mitä haluat ja haluat kaikkea mitä saat. Ja kun pitää jatkuvasti antaa itselleen lisää jotain sellaista omistettua, joka yhdellä ollessaan on muilta pois, niin ennen pitkää joutuu ottamaan sitä tavalla, josta muita halveksisi (joko laiskasti eli antamatta paljoakaan/mitään takaisin tai ahneesti eli ottamalla niin paljon kuin suinkin pystyy ja uskaltaa).

Tavalliset ihmiset haluavat nähdä itsensä hyvinä työntekijöinä, kavereina, ystävinä, puolisoina, vanhempina jne., mutta eivät ole valmiita näkemään vaivaa ymmärtääkseen, mitä edelliset merkitsevät, ja mitä sellaisena oleminen edellyttää – puhumattakaan kaiken tarvittavan työn tekemisestä (yksilön työmaa alkaa vasta ansiotyön ja velvollisuuksien päätyttyä). Tämä ei olekaan helppo tai kevyt tehtävä - siis hyvänä ihmisenä ja yksilönä oleminen - koska kuolevaisina emme loppujen lopuksi saa pitää mitään, minkä olemme onnistuneet hankkimaan. Juuri tästä syystä ihmisten enemmistö takertuu konkreettisen omistamisen tärkeyteen ja vastaaviin omistuksiin, koska niiden takana on koko nykyisen yhteiskunnan voima. Koko ihmiskunnan voima ei kuitenkaan ole paljoakaan kuolemaa vastaan ja tässä yksilö on viime kädessä yksin - kukaan ei voi kuolla minun puolestani (siis jos ei usko, että Jeesus kuoli minun puolestani tai johonkin muuhun vastaavaan). Ja kun ymmärrän, ettei kukaan voi kuolla puolestani, niin silloin alan toden teolla myös elää omaa elämääni. Tällöin ymmärrän, miten tärkein hallussani olevista asioista on oman kehoni sekä mieleni terveys ja toimintakykyisyys - juuri näistä huolehtimalla saan kohtalon salliessa pitää ja nauttia niistä kaikkein pisimpään (mitä todennäköisimmin ja käytännössä varmasti todellisuus vaatii lainaamansa lopulta kuitenkin takaisin). Mutta ei pelkkä aikakaan ole minkään arvoista, jos en tee elämästä mielekästä ja rikasta kokemusta. Tämä tapahtuu mielestäni parhaiten kuitenkin vuorovaikuttamalla muiden kanssa sekä luottamalla meidät tunteville ja meistä kiinnostuneille sitä, mikä tekee juuri minun elämästäni merkityksellistä. Ja kun tahtova tahtoo niin saada kuin antaa, niin hän kiittää saamastaan samalla lahjalla. Hän kuuntelee, oppii ja opettaa tavalla, jossa kehitetään itseä, mutta ei kadoteta sitä, mitä ollaan – jossa tahdotaan voittaa, mutta ei kukistaa muita/vastustajia. Juuri tässä hengessä Nietzschekin totesi: "Oi, ken tahtoisikaan kokea kaiken tämän MYÖS minun tavallani?" ja "Mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärrystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä?" (jotain, mitä yritän selittää hyvin harvan ymmärtämässä deitti-ilmoituksessani). Tämä on kuitenkin yksilön itsensä rakastamiseen perustuvaa rakkautta kaltaisiinsa yksilöihin - siis niihin, jotka ovat erilaisia, mutta omaavat saman pyrkimyksen oppimiseen ja itsensä ylittämiseen.

Yksilölle elämä on oppimista ja oppiminen elämistä! (sattumoisin deitti-ilmoitukseni otsikko - jos pieni profiili-mainostus sallitaan: http://www.city.fi/profiilit/nomad_1 =). Ja tällainen itsensä rakastaminen on tie autonomisten yksilöiden yhteisöön, jossa ei tarvita paimenta varmistamaan, ettei lampaat (tai sopulit) syö maata tyhjäksi. Olemassaolomme perusta on kuitenkin sekä luonnollisen ympäristömme että oman kehomme ylläpito, terveys ja toimintakykyisyys. Tiivistettynä mikään ei todellakaan ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovinkaan tärkeää. Ja siinä missä maapallo on ihmiskunnan puutarha, keho on jokaisen oma vastaava ja olemassaolon perustana alusta kaikelle hyvälle ja arvokkaalle. Elämän arvokkaaksi ja merkitykselliseksi tekevä on kuitenkin lopulta jotain, mitä jokaisen yksilön on itse luotava juuri lähimmäistensä tuella ja tavalla, joka ei tuhoa muiden mahdollisuutta samaan (kun meidän on lopulta kuitenkin oltava johdonmukaisia, niin emme voi aidosti nauttia sellaisen epäoikeudenmukaisen maailmanjärjestyksen itsellemme tuomista eduista, jota vihaisimme sydämemme pohjasta, mikäli emme olisi voittaneet syntymälotossa).

Mutta tällainen lyhyt kommentti tällä kertaa. Yritän oppia tiivistämään, mutta tällä hetkellä minun täytyy pitää itselleni sopivat liian pituuden/lyhyyden kriteerit. Toivon mukaan joku saa tästä jotain - ja maksaa takaisin "samalla rahalla". Mirjalle kiitos tästä vastalahjasta - sinulle kirjoittaminen on selkiyttänyt omia ajatuksiani huomattavasti. Nyt kuitenkin täytyy jättää kirjoittaminen ja siirtyä muihin juttuihin sekä alkaa valmistautua töihin menoon. Lisää taas, kun joku uskaltaa vastata kommenttiini... (ja taidan kopioida hiotun version tästä kommentista omaan blogiini).


Ilman itserakkautta rakkaus muuttuu rumaksi sanaksi (ja kaipaus kaikuu kauniimpana)  1

”Mutta ei tule vain esittää totuutta, vaan myös väärien käsitysten syyt, sillä niin tullaan vakuuttuneiksi. Uskomme pikemmin totuuteen, kun on järkevästi osoitettu, miksi se näyttää todelta, mikä ei ole totta. (Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka: VII kirja, luku 14)”
Rakkauden perusta on itsensä rakastamisessa. Aina, kun itselle sokean rakkauden silmä suunnataan toisiin ihmiseen, heistä etsitään nautintoa, mielihyvää, hyötyä. Ja kun toisesta pyritään (vaikkakin tiedostamatta) hyötymään, niin miten se tekisi rakkaudesta muuta kuin raadollista? Platonin sanoin: ”kuin susi lammasta, mies rakastettuaan lempii” (samoin yhä useampi ”miehekkäällä tavalla” käyttäytymään vapautettu nainen). Edelleen miten voisi nähdä toiset jonain, jotka eivät pyri pelkkään hyötyyn, jos oman toiminnan todellinen perusta on tässä? Kyseessä on eläinluontoon taantuminen, koska eikö eläimen varmin itsesäilytys ole suurimman mahdollisen hyödyn tavoittelu pienimmällä mahdollisella vaivalla. Ja näin niiden pitääkin tehdä, koska todellisuus ylläpitää eläinkunnan tasapainoa: eläimet voivat syödä toisiaan ja viedä kaltaistensa saaliin, mutta niillä ei ole rahajärjestelmän kaltaista keskinäistä riippuvuutta toistensa orjuuttamiseen. Eläinten välillä ei ole vääryyttä, vaan pelkkiä luonnontapahtumia, jotka varmistavat vahvimpien säilymisen. Ja kuten Rousseau toteaa, ihminenkin täytyy ensin tehdä riippuvaiseksi kaltaisistaan ja vasta sitten hänet voi orjuuttaa. Harva nykyihminen selviäisi ilman yhteisöä, eikä se kenellekään olisi erityisen mukavaa.

Ihminen on perustaltaan eläin, mutta myös itsensä tiedostava kulttuurinen olento. Toisin sanoen me tiedostamme aina jollain tasolla sen, millaiseksi kunkin halun seuraaminen meidät tekee/teki. Viimeistään kun joku toimii omaamme vastaavalla tavalla suhteessa meihin, emme voi olla arvottamatta hänen toimintaansa kiitoksen/halveksunnan mitta-asteikolla. Ja mitä sellaiset hyötymispyrkimykset, joista muita halveksisimme, tekevät minäkuvallemme – siis ellemme luovu johdonmukaisuudesta itsestään? Toki voi ajatella muiden toimivan vähintään yhtä kylmällä tavalla, mikä kuitenkin altistaa tunteelle hyödyn suhteen tappiolle jäämisestä. Juuri näin oravanpyörä kapitalismin takana syntyy: ”omanarvontunto” vaatii näkemään muut huonompina, tämä näkemys herättää pelon hyväksi käytetyksi joutumisesta ja nykypäivän Dorian Gray:t tarvitsevat jatkuvasti viihdyttävämpiä juhlia unohtaakseen muotokuvansa. Ja kaikki tämä vain, koska ihmiset eivät osaa rakastaa itseään eli seuraamaan ihailtavia esimerkkejä huonojen sijaan.

Miten voi rakastaa toista ihmistä, jos ei ensin rakasta itseään? Vastaus on ihastumisessa, joka vailla perustaa ei koskaan kypsy rakkaudeksi. Ihastuessa näemme toisen ihmisen sijaan itse luomamme kuvan idealisoidusta kumppanista. Sovitamme tämän sellaisen ihmisen päällä, joka on riittävän lähellä mielikuvaamme illuusion ylläpitämiseen (toisin sanoen herättää halumme ja mahdollisuuden tahtoon, jos ihminen rakastaa itseään). Tähän vierelle idealisoitu kuva itsestä, jotta voi kokea ansaitsevansa haluamansa tavalla, jossa sen saa pitää/omistaa. Näin fantasia satuhäistä sekä illuusio onnellisesta loppuelämästä on valmis. Eihän satuhahmojenkaan elämässä useimmiten ole kuin yksi suuri koettelemus eli sielunkumppanin löytäminen sekä tosirakkauden vihollisen kukistaminen. Tämä muuttaa koko elämän ja häistä alkaa helppo mukavuus, jota ei tarvitse kuvata kuin ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka”. Juuri näin tosielämänkin rakkaus jää pelkäksi saduksi.

Todellisuuden hiipiessä ihanteiden takaa eli potentiaalisen rakastumisen kynnyksellä useimmat huomaavat seisovansa juoksuhiekassa, koska eivät ole itserakkauden peruskiveä laskeneet. Toisin sanoen ihminen ei ole tehnyt itsestään mitään rakastettavaa, ja miten tällainen voisi ansaita toista, varsinkaan jos tämä on aidosti rakastettava. Juuri tästä kumpuaa se rakkauden raadollisuus, jonka Ismo Alanko tiivisti mahtavasti: "Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana..." Meillä on tarve haluta toista ja samalla nähdä hänet huonona, puutteellisena ja jonain itseämme huonompana. Muussa tapauksessa joudumme kokemaan alemmuutta ja pelkäämään haluamamme menettämistä. Vain näin voimme pienimmällä vaivalla saada hyvänä pitämäämme ja nähdä itsemme vähemmän antavana edelleen toista parempana – siis vähintään toisen ansaitsevana tavalla, jossa tämän saa pitää ja mieluiten ylemmyydellä, jossa toisen voi miltei omistaa (mikä vaatii kuitenkin epätodellista arvoeroa ja kääntyy vähintäänkin tyytymiseksi sekä kysymykseksi: miksi tyytyisin tuohon raukkaan, jonka voin omistaa?)

Vääristämme näkemäämme, jottei meidän tarvitsisi nähdä vaivaa itsemme rakastamiseksi eli kaiken rakkauden perustan luomiseksi. Ihmisen pitäisi katsoa peiliin jo ennen ihastumista ja tehdä kuvasta jotain rakastettavaa. On kuitenkin muistettava, miten toinen ihminen on peileistä paras ja todellisin (ja vieläpä puhuva sellainen). Ja todellinen peili näyttää yleisen sijaan ainutkertaisen eli minut sekä sen, mitä me olemme. Todellisuus on kauttaaltaan jotain ainutkertaista eli vain yksilöolentoja ja tapahtumia sisältävä, mutta ainutlaatuisuus on harvinaista. On niin paljon helpompaa paeta yleistyksiin/ideologioihin laiskan ahnetta mukavuudenhalua tukeakseen. Tarkalleen ottaen partikulaarisessa todellisuudessa jokainen yleistys on vale eli ainutkertaisten piirteiden sivuuttamista; erityisesti kieli on yleistävää eli jokainen yleisnimi vale ja tästä syystä myös rakkaus jää useimmiten valheeksi ja rumaksi sanaksi – joksikin jolla ensisijaisesti velvoitetaan muita ja petetään itseä. Sanomme rakastavamme toista, koska pysyvän kokemuksen synnyttäminen on liian työlästä. Juuri näin jäämme ainutkertaisuuteen ainutlaatuisuuden sijaan. Rakkaus on perustaltaan kuitenkin tahtoon perustuva kokonaisvaltainen kokemus, jota voi ajatusten puolelle paeta, mutta ei koskaan pysyvästi pettää. Kysymys kuuluukin: kuinka lähelle todellisuutta uskallat mennä ennen kuin pakenet oman itsesi näkemistä? Oletko Dorian Gray vai maalaatko kuvaasi ylpeänä ja peittelemättä? Vain jälkimmäiseen tauluun mahtuu toinen yksilö ja rakkaus, joka ei ahdista, vaan vie eteenpäin (ja kenties jopa pienestä alkaen rakastettavaksi kasvavia ihmisiä).

Jokainen ihminen eli itsensä tiedostava olento muodostaa kuvaa itsestään kasvaessaan. Ensimmäiset kuvamme muodostuvat varmasti muista ja lähinnä sen mukaan, mitä "hyödyllisempiä" he ovat: siis tuovat helppoutta, nautintoa, mielihyvää ja vievät pois vaivaa, kipua ja mielipahaa (kuten äiti ja isä konsanaan, siis jos ensimmäiset elinvuotemme menivät niin kuin piti). Ihminen on perustaltaan kuitenkin eläin, joka pyrkii mahdollisimman suureen hyötyyn mahdollisimman pienellä vaivalla. Vai voitko väittää hyödystä kieltäytymistä muuna kuin irrationaalisena? Joskus se voi olla järkevää, mutta ei koskaan rationaalista. Kuten aikaisemmin totesin, ihminen on kuitenkin muutakin eli abstraktiin ajatteluun ja johdonmukaisuuteen potentiaalisesti kykenevä olento. Meillä on yksinkertaisesti kyky erottaa olennaiset erot/yhtäläisyyden merkityksettömistä. Empiirinen luonnontiede on tämän piirteen huippu ihmiskunnan kollektiivisena työnä elotonta luontoa, kasveja ja vaistojen determinoimia eläimiä koskevien lainalaisuuksien kartoittamiseksi. Tiede kuitenkin syntyy/on syntynyt ihmisistä, joten on perusteltua olettaa, että yksittäisillä ihmisillä on sama kyky johdonmukaisuuteen - siitäkin huolimatta, että yhdet käyttävät sitä toisia enemmän ja monet eivät tunnu vaivautuvan laisinkaan.

Ihminen ei voi koskaan olla täysin arvottamatta sitä, miltä muiden itseemme vaikuttava toiminta tuntuu, ja miten heitä sen perusteella arvotamme. Edelleen jos olemme johdonmukaisia, meidän on arvotettava itseämme ja omaa toimintaamme samojen mittojen mukaan. Muussa tapauksessa hyöty ajaa meidät kaksinaismoralismiin, jota ei voi arvostaa muut kuin ulkoista hyötyä ylikorostavat. Näin ollen ihminen väistämättä rakentaa minäkuvaansa vuorovaikuttaessaan muiden kanssa (ja kaikkien ei-itseriittoisten on pakko olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa). Kuitenkin koska haluamme suurimman hyödyn pienimmällä vaivalla, niin minäkuvamme on useimmiten idealisoitu eli enemmän sitä, miten haluaisimme itsemme nähdä kuin, mitä todellisuudessa olemme. Ja tässä hyöty asettuu omanarvontunnetta vastaan: saaminen on hyödyllistä, mutta antaminen jaloa/arvostettavaa (tai ainakin oli ennen ulkoista hyvää ylikorostavaa liberalistista markkinatalous-kapitalismia ja sen synnyttämää atomistista individualismia – siis ennen johdonmukaisen kattavasta arvottamisesta luopumista ja yhden rahassa mitattavan arvoviitekehyksen alle asettumista).

Loppujen lopuksi kaiken kokemuksen kiistämätön perusta on se, miten itsensä kokee. Itselleen voi toki valehdella ja ylläpitää illuusioita. Tämä onnistuu myös useimpien muiden kohdalla, mutta tiiviin ystävyyden tai parisuhteen kohdalla itselle/muille näyttelemisestä tulee kaiken valveillaolon vievä työ (tai jotain, mikä saa kaipaamaan omaa aikaa eli erossa oloa huonoista syistä). Varsinkin parisuhteen kohdalla tämä käy viimeistään muutamassa vuodessa liian vaativaksi (muutama = 3-99 eli rakkaudettoman suhteen näyttämöllä voi näytellä koko elämänsä). Ja vaikka toisen huonot puolet huomataankin päivä päivältä selvemmin, niistä jätetään sanomatta huonoista syistä, eli jotta omat huonot puolet saisivat rehottaa rauhassa. Sitten kun ollaan huonolla tuulella tai vain väsyttää, niin valitetaan sekä kritisoidaan kaiken uhalla ja usein myös kaiken muun ajan edestä (mikään muu kuin hampaankolojen tyhjennys ei selitä suhteettomia riitoja, jotka nousevat yhdestä kahvikupista, vessankannen asennosta tms.) Sitten, kun ei enää jakseta riidellä, sovitaan ja "sovitaan", eikä mikään kuitenkaan muutu, koska myös sovun takana on helposti väsyminen sekä laiskuus ja/tai kiire sovintoseksiin. Lopulta toisesta halutaan vain eroon: hänessä ei nähdä riittävästi hyviä puolia ja kumppani tietää minusta aivan liikaa, jotta saisin hyötyä valittamalla, kritisoimalla, syyllistämällä. Tässä vaiheessa onkin helpompi etsiä joku toinen, joka ei tunne minua itsepetostani häiritsevällä tavalla. Näin voi jälleen ylläpitää idealisoitua kuvaa itsestään: saan olla juuri sitä, mitä ikinä satun haluamaan ja voin nähdä myös toisen ihmisen ihannekumppanina (ja ”antaa” myös toiselle tämän ”korvaamattoman” vastalahjan, ainakin kunnes kulissit jälleen pettävät).

Pelkkä ulospäin suuntautuva ”rakkaus” ajautuu aina samoihin umpikujiin, jos osapuolilla ei ole sielua eli kykyä liikuttaa itseään ihanneminänsä suuntaan. Toisin sanoen itsensä rakastamisen perusta on tahdossa itsensä tiedostavana haluna (=todellisuutensa johdonmukainen tosiasia- ja kokemusperäinen arvottaminen). Näin myös toista voi rakastaa yksilönä eli muunakin kuin pelkkänä hyötynä ja nautintona, helppoutta sekä mielihyvää tuovana asiana. Toki edelliset ulkoiset hyvät koskevat myös itseään rakastavia rakastavaisia, mutta he haluavat olla saamansa arvoisia eli antaa takaisin. Itsen rakastaminen on kuitenkin kaikkein vaativinta, koska me ihmiset väistämättä totumme siihen, mitä olemme, eikä tämä enää tuo tyydytystä tai tunnu erityisen rakastettavalta. Ihminen onkin perustaltaan kyltymätön. Olennaista on se, kanavoidaanko tämä kyltymättömyys oppimiseen, itsensä ylittämiseen ja rakastettavaksi tekemiseen vai muiden kustannuksella hyötymiseen (äärettömässä todellisuudessa itsensä tiedostavan olennon itsekeskeisyys on tosiasia, itsekkyys muiden kustannuksella hyötymistä, itserakkaus itsekehitykseen sekä ansionmukaisuuteen pyrkimistä – siis olemista omistamisen sijaan).

Sen lisäksi, ettemme voi olla vuorovaikutuksessa rakentamatta minäkuvaamme, luonnostelemme kuvaa myös ihannekumppanista. Tämä alkaa heti, kun huomaamme toisen sukupuolen kiinnostavan uudella tavalla (tai miksei samankin). Kuitenkin samalla tavoin kuin minäkuvaa idealisoidaan, niin ihannekumppaniinkaan ei mahdu virheitä tai puutteita. Toisin sanoen se ei ole kukaan todellinen ihminen (tai jos olisi, niin kukaan ei haluaisi nähdä itseään tässä vieressä – paitsi toinen täydellinen olento, mutta sitten heillä olisi molemmilla paljon annettavaa, mutta ei mitään saatavaa/haluttavaa). Ihannekumppani on jotain, jolta uskomme ja toivomme saavamme kaiken haluamamme. Tässä piilee kuitenkin se ongelma, että jatkuvasti saava on aina jatkuvasti antavaa alempiarvoinen ja tämä tekee väistämättä hallaa omanarvontunnolle. Itsen tiedostava osamme tahtoo ansaita ja sen täytyy ansaita saamansa (muussa tapauksessa se pelkää, ja sillä on perusteita pelätä menettävänsä haluamansa – varsinkin ihmissuhteiden kohdalla). Ihastuneessa tilassa ihmisen motivaatio on yleensä riittävä itsestään idealisoimansa kuvan ylläpitämiseksi (varsinkin, kun toinen ihastunut ei katso todellisuutta vaan omaa ihannekuvaansa). Näin molemmat omaavat erilaiset, mutta ”jaetun” kuvan täydellisestä kumppanuudesta ja yhteisestä ongelmattomasta elämästä. Kun ihastus on molemminpuolista, niin tästä alkaa se vaihe, jossa linnut laulaa kauniimmin, luonto on vihreämpää syksyn synkeydessäkin ja ihmisellä on energiaa pyrkiä kohden ihanteitaan - siis ansaitakseen ihannekumppaninsa tavalla, jossa ei tarvitse pelätä muuta kuin kohtaloa ja väistämätöntä (niistä kuitenkin lisää toisella kertaa).

Vaikeudet ja haasteet alkavat kaunistelemattoman todellisuuden tullessa päivänvaloon omalla väistämättömällä tavallaan. Kaikissa ihmissuhteissa ongelmia syntyy sitä todennäköisimmin, mitä kauempana toisistaan ihmisten idealisoidut minäkuvat ja todelliset olemukset ovat. Jossain kohden tämä kuilu käy ylittämättömäksi suurimmankin kevätihastuksen innoittamana (ja kevät muuttuu väistämättä kesästä syksyksi ja talveksi). Rakkaus maatuu väistämättä, jos emme rakastaneet/olleet rakastaneet itseämme riittävästi tehdäksemme itsestämme jotain todellista ja aidosti rakastettavaa. Parhaassa tapauksessa vastakaikua saava ystävyys/ihastus kuitenkin muuttavat ihmistä ihanteensa suuntaan. Toisaalta jos muutos ei ole pysyvää eli elämänmittainen pyrkimys oppimiseen ja itsensä ylittämiseen, niin ihastus kulutetaan loppuun ja jätetään taakse (kuin susi kalutun lampaan konsanaan). Jos muutos kuitenkin yltää perusasenteeseen eli rakastavaisten sieluihin, niin silloin kuljetaan itsen rakastamisesta kohti rakastumisen mahdollisuutta.

Kynnys ihastumisen ja rakastumisen välillä on se kohta, kun yli puolet toisessa havaitussa perustuu todellisuuteen idealisoidun ihannekumppanin näkemisen sijaan. Ja jos tämä siirtymä on jaettu eli molemminpuolinen, niin silloin rakastavat tekevät toisistaan parempia eli enemmän rakastamisen arvoisia (mikä on tärkeää perustaltaan kyltymättömälle ihmisluonnolle, joka tottuu tiettyyn olemukselliseen tasoon - sekä itsessä että toisessa). Edelleen jos tuosta "puolesta" eli toisessa havaitusta todellisesta olemuksesta vähintään puolet on jotain rakastettavaa, niin silloin se painaa tavalla, jossa puutteista tulee mahdollisuuksia. Tämä koskee erityisesti ja ensisijaisesti kuitenkin sitä, miten ihminen näkee itsensä ja kaiken rakkauden perusta onkin itsensä rakastaminen tavalla, jossa puutteista todellakin tulee rikkautta eli mahdollisuuksia: on mitä suurin ero omistettujen rikkauksien ja rikkaiden mahdollisuuksien välillä. Paradoksaalisesti Jumalan kaltaisella täydellisellä olennolla olisi kaikki edellisestä eikä mitään jälkimmäisestä - mitä tahansa annettavaksi, mutta ei ainuttakaan lahjan kokoista tarvetta. Juuri tässä on rajallisen epätäydellisen ihmisen ääretön vauraus. Ja kun ikuinen autuuskin olisi mille tahansa eläinperustaiselle olennolle ”teen sen huomenna” –helvetti, niin kuolema on se, mikä nostaa elämän kaikkein suurimpaan arvoon (mutta tästäkin lisää toisella kertaa).

Itseään rakastavalle johdonmukainen omanarvontunne on toimintaa ohjaava motiivi. Hän pystyy ottamaan vastaan apua, lahjoja, hyötyä, hyvää, mutta tahtoo antaa vähintään saman verran takaisin. Ei kuitenkaan niin kuin kaupankäynnissä, vaan lahjana, jossa myyjän/antajan sijaan saaja määrittää sopivan hinnan/vastalahjan tai palveluksen sekä sen antamisajankohdan. Miettikääpä, mitä tämä tekee esimerkiksi yhteisen kodin hoitamisessa: molemmat tahtovat tehdä vähintään puolet yhdessä tarpeelliseksi sovitusta. Kun taas pelkästään haluavat tekevät vain sen, mitä eivät uskalla/pysty välttämään tai minkä tekemättä jättämisen laskevat itselleen kannattamattomaksi. Edelleen itserakkaista molemmat pyrkivät hankkimaan hyviä tottumuksia eli eivät jätä lautasia, kuppeja tai muutakaan pöytien kulmille, roskia ja vaatteita lattialle, tyhjää vessapaperiholkkia pesukoneen tai käsipesualtaan reunalle jne. Ja jos tämä ihanne/mielenrauha hyödyn ja omanarvontunnon tasapainona voi versoa rakastavaisten välillä, niin mikä estää vastaavaa ansionmukaisuutta leviämästä kriittisen ihmismassan keskuuteen ja sitä kautta koko sosiaaliseen todellisuuteen. Ei niin, että kaikki siihen pystyisivät, mutta kriittinen massa riittää, koska kaikkein tärkeintä elämän edellytystä eli maata ei voi ilman armeijaa varastaa. Jean-Jacques Rousseaun sanoin: ”Maan hedelmät kuuluvat kaikille, mutta maa itsessään ei kenellekään!” Tämä kuitenkin vain viitteenä siihen, millaisia vaikutuksia itsensä rakastamisen leviämisellä voisi olla.

Edellä on kuvailtu yksilölähtöisen moraalin perustaa eli asioiden hoitaminen tavalla, josta kenelläkään ei jää perusteita valittaa. Todellisen tyydytyksen tuottaa se, mitä teemme tarpeellisen ja välttämättömän eli pakollisen päälle: ne ihailtavat ja mielihyvää tuottavat taidot/ominaisuudet, joilla ylläpidämme oman kehomme ja mielemme terveyttä sekä toimintakykyä (mikä on todellisin sisäisen hyvän perusta). Todella rakastettava ei ole se, joka tekee ansiotyönsä sekä velvollisuutensa eli ansaitsee toimeentulonsa ja korjaa jälkensä. Tällainen on vasta harmiton tai enimmäkseen harmiton. Rakastettavaa on se, joka tekee itsestään jotain kyvykästä ja ihailtavaa. Ja velvollisuuksien jälkeen tärkeintä ei ole se, mitä tekee, vaan se, miten sen tekee, kuten Ella Fitzgerald toteaa: 'Tain't What You Do (It's The Way That You Do It). Ja kaikkein paras tuki tähän on kumppani, jolla on sama perusasenne ja pyrkimys (ei kuitenkaan liioitteluna eli terveyttä rasittava yliaktiivisuus todellisuuden pakenemisena, vaan sisältäen viisauden pysähtyä nauttimaan siitä, mitä on itsestään tehnyt). Ja jos seksi on fysiologiaa eli mielihyvää tuottavien osien yhteen hankaamista, niin rakastelu on rakkauden symbolinen ilmaus, jossa ihminen on toisen silmien edessä ilman rihman kiertämää suojanaan. Ja se tyytyväisyys, joka vapauttaa todelliseen nautintoon on aina pintaa syvempää. Edelleen kauneus on aina jotain kokonaisvaltaista, pintaan ulottuvaa, mutta ei koskaan siihen rajoittuvaa.

Siis: rakastakaa itseänne ja näin voitte rakastaa myös muita sekä jakaa yhteisen elämän, jossa onnellisuus on ansaittavissa eli sen eteen SAA myös työskennellä. Ja varokaa kuilua laiskan minäkuvan ja totuuden välillä. Martin Buberin sanoin: ”Elämän kruunu ei ole onnellisuus, vaan uskallus ja mahdollisuus olla tosi.” Ja perustaltaan toisessa rakastetaan aina sitä, mitä tämä inspiroi minut itsestäni tekemään. Kuten Friedrich Nietzsche kysyi: ”Mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä?” Edelleen Iloisen tieteen hengessä jokaisen pitäisi esittää omalla kohdallaan Nietzschen toive: ”Oi, ken tahtoisikaan kokea kaiken tämän MYÖS minun tavallani?” Näin pääsemme vuorovaikutuksista intiimeimpään, jossa avoimin silmin kohtaavassa katseessa kahden maailman kauneus.

Tuo viimeinen on itse keksimäni ajatelma. Matka sen ymmärtämiseen on kuitenkin sisältänyt miltei kestämättömän määrän erehdyksiä, surua, tuskaa, ahdistusta, rumuutta – ja eritoten kaikkein lähinnä eli kaiken kokemuksen perustassa, itsessäni. Vasta nyt ymmärrän Nietzschen ajatuksen, miten yli-ihminen tarvitsee härän niskaa ja enkelin silmää: katsoakseen itseensä ja nähdäkseen sieluunsa eli oppimisen potentiaansa kaiken sen rumuuden läpi, mitä me yleisenä eli ihmis-eläiminä edustamme. Tällä matkalla minua on kutsuttu monella nimellä, kuten esimerkiksi paholaisen nähneeksi saarnaajaksi. Saatankin kuulostaa saarnaavalta, mutta vain koska uskon siihen, mitä kirjoitan. Ei niin, että erehtyisin (enää enimmäkseen) pitämään perspektiiviäni totuutena – totuus on minulle jotain kuollutta. Uskon siihen, mitä olen ja mahdollisuuksien mereen siitä, mitä voisin olla.

Tämä kirjoitus on yksinkertaisesti paras tähän mennessä kokoon saamani näkemys minulle tärkeästä asiasta, rakkaudesta. Ja tämä itseäni kohtaan löytämäni rakkaus mahdollistaa ihastumisen päivästä ja hetkestä toiseen. Ihastun jokaiseen näkemääni yksilöön, koska näen heissä heijastuksen siitä, mitä minä voisin olla. Kuinka odotankaan sitä päivää, jolloin joku etsii tulevaa kuvaansa minusta. Silloin minulla on jälleen ystävä ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Puhumattakaan siitä päivästä, kun kaltaiseni ja ei-kaltaiseni peili herättää halun sisälläni vastaten siihen omallaan. Tällöin vuosikymmenen odotukseni on viimein ohi ja minulla on päämäärän lisäksi unelma perillisestä ja kuoleman ylittävästä rakkaudesta. Voi sitä päivää, kun saan Cohentaa tanssitaitoani rakkauden loppuun asti. Mutta sitä odottaessa: olisitko ystäväni ja rakastaisit itseäsi riittävästi peilikuvia vaihtaaksesi? Sinua on kuitenkin varoitettu: kymmenen vuotta sitten kannoin tuhkani vuorille ja nyt palaan jälleen laaksoihin sielu tulta hengittäen – tavalla, joka näyttää useimmille murhapoltolta. Juuri tämän vuoksi etsin Jaska Jokusen urheaa, muttei uhkarohkeaa unelmaa (joka ei kuitenkaan ole voitto, koska peliä nimeltä elämä ei kukaan voi voittaa).


Toimiva polyamoria  2

Myyttinen taruolento vai aasi karhupumppu otsassa?

Rakkaus on asia, jonka myönteinen mielleyhtymä on kiistaton. Se on myös yleinen ja epämääräinen käsite – erilaisia tulkintoja on lukemattomasti. Jos olet eri mieltä, niin kerro rakkauden oikea määritelmä; tahdon oppia kaiken tuosta jalosta elämänilosta. Paras tähänastisista kuvauksista on Friedrich Nietzschen kysymys: ”mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärtämystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, toimii ja kokee eri tavoin kuin minä?”

Parhaimmillaan rakkaus on yksilöllinen sekä yksilöiden välinen tunne/kokemus. Sitä ei koskaan ole liikaa (kuten ei yksilöitäkään). Varjopuolena rakkauden maineella kaunistellaan myös rumuutta; suurimmat vahingot seuraavat parhaista tarkoitusperissä (rakkautta propagandana käyttävät eivät tunnista tekoaan). Nyt tahdon pohtia, onko polyamoria tällainen tapaus.

Vanhemmat rakastavat lapsiaan ja toisinpäin; ystävät/kaverit rakastavat toisiaan; naapureiden olisi hyvä rakastaa toisiaan (tutustua edes); ihmiset rakastavat lemmikkejään jne. Yleisesti ihmisten olisi hyvä rakastaa (jopa itseään ja tarkalleen ottaen siitä lähtien). Edellä mainitun Nietzschen tulkinnan mielessä tämä ei ole ongelma eikä mikään. Helppoa se ei ole, mutta varmasti vaivan arvoista. Joka tapauksessa maailmassa on lukemattomia rakkauden muotoja, joihin ei sisälly intiimiä tai eroottista kanssakäymistä.

Antropologiaa lukeneena tiedän, että länsimaisen ihanteen mukainen romanttinen parisuhde ei ole määrällisesti läheskään suurin eroottisen puolen sisältävä ihmissuhdemuoto. Uskon seksin tuottavan mielihyvää kaikille ihmisille, mutta useissa kulttuureissa jälkeläisten tuottaminen on vähintään yhtä tärkeää. Monin paikoin romanttisia ja intiimejä tunteita pidetään jopa haitallisina perheen toimivuutta ajatellen – ne eivät lisää hedelmällisyyttä, mutta sisältävät yhteiselämän rikkovien riitojen ja mustasukkaisuuden siemenen (polyamoria voi antaa paljon, mutta ihmissotkupotentiaali kasvaa eksponentiaalisesti ”rakkausverkoston” uusien jäsenten myötä). Kaiken kaikkiaan länsimainen romanttinen parisuhderakkaus on yleistä, mutta ei lähellekään yleisin intiimin rakkauden ilmenemismuoto maailmassa.

Nyt pääsemme ensimmäiseen olennaiseen kysymykseen: milloin kahden tai useampien ihmisten välistä intiimin kanssakäymisen muotoa on asiallista kutsua rakkaudeksi? Ensinnäkään seksi ei määrällisesti laskettuna ole mukana suurimmassa osassa rakkauden piiriin yleisesti liitettävissä ihmissuhteissa. Tosin ”fuck-buddy”-käsitteen myötä ystävät ja kaverit ovat alkaneet ”rakastaa” toisiaan myös tällä tapaa. Samoin naapurin rouvan ”rakastaminen” lienee päivä päivältä yleistyvää. Aikuisten ja lasten sekä ihmisten ja eläinten välinen ”rakasteleminen” omaa onneksi yhä rikosnimikkeen. Kaiken kaikkiaan seksi on leviämässä kuin liukuvoidetahra – onko tämä sitten hyvä asia?

Polyamoria on nimenomaan yksi eroottisen rakkauden toimialan laajentamista puolustava ajattelutapa. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin: pohdin polyamoriaa suostumuksen antaneiden aikuisten välisenä asiana, enkä pyri liittämään siihen rikollisuuden leimaa. Kyse on tällä kertaa siitä, onko erotiikan määrän eli ”sitä-tekevien” ihmissuhteiden lisääntyminen yksinkertaisesti hyvä ja rakkauden nimen ansaitseva asia.

Olisimmeko valmiita hyveistä nuorimpaan eli rehellisyyteen itsemme ja halujemme suhteen? Mielestäni on kiistämätön fakta, että polyamorian yksilöivä piirre on nimenomaan eroottinen ja intiimi kanssakäyminen useiden suostuvien ja toisistaan tietävien ihmisten kanssa. Jos seksi poistetaan yhtälöstä, niin kyse voi yhtä hyvin olla ystävistä – esimerkiksi pariskunta, jolla on yhteinen ystävä, ystäviä tai ystäväpariskunta/kuntia. Perinteisesti ymmärretty ystävyys ylitetään siinä vaiheessa, kun tutustutaan ”pintaa syvemmältä” tai muussa eroottisessa mielessä. Itse en ainakaan keksi mitään muuta pelkästään polyamoriaan kuuluvaa piirrettä. Olen iloinen ja kiitollinen, jos joku näkee vaivan sivistääkseen minua (tiedän, että polyamorian piirissä on useita erilaisia tulkintoja, joita en välttämättä tunne).

Rakkaus -käsitteen käyttäminen on propagandaa, jos polyamorian ainoa yksilöivä piirre on seksuaalisen parisuhdemallin korvaaminen verkostolla. Polyamorikot tahtovat antaa kauniin kuvan rakkauden asialla olemista; tosiasiassa he lisäävät vain seksin ja eroottisten suhteiden määrää. En kiellä, etteivätkö myös tällaisten verkostojen jäsenet voisi rakastaa toisiaan, mutta ”Amor”-käsitteen liittäminen nimeen tuntuu liioittelulta. Myös ystävät rakastavat toisiaan, mutta heillä on termi, joka ei suoraan viittaa rakkauteen. Enkä missään nimessä väheksy ystävyyttä: Aristoteleen sanoin ”kukaan ei valitsisi elämää ilman ystävyyttä, vaikka hänellä olisi kaikki muu hyvä.”

Polyamorian yksilöivä ja muista erottava piirre on erotiikka – asiallisen nimen pitäisi ilmaista tämä. Ehdottaisinkin, että polyamorismi termi korvattaisiin ”polyeroismi” tai ”polyerosismi” käsitteellä. Tarkoitukseni ei ole korostaa ja mustamaalata polyamorisia suhdetta pelkäksi seksiksi. Kaikkein parasta olisi puhua polyerosistisesta ystävyydestä. Tällöin nimi olisi täsmällinen: 1) se antaisi kyseessä olevalle verkostolle kaikki ystävyyden positiiviset mielteet,
kuten osapuolten välisen ei-eroottisen rakkauden 2) se kertoisi lähtökohtaisesti tämäntyyppistä elämänvalintaa yksilöivän piirteen eli kahta useamman kesken jaetun erotiikan. Lisäksi käsite ei lingvistisesti viittaa seksiin, vaan kantasanana olevaan antiikin kreikkalaisten Eros-jumalaan (köyhyyden ja tarmokkuuden, Poroksen ja Penian lapseen).

On mielenkiintoista nähdä saako ajatukseni kannatusta. Olen hieman skeptinen ihmisten kyvylle olla rehellisiä itselleen. On niin mukava koristella oma elämäntapansa puhtaan positiivisia mielleyhtymiä sisältävällä nimellä. Olen kuitenkin antanut vahvat perusteet omalle terminologialleni. Toivon näkemykseni tulevan asianmukaisesti kritisoiduksi – keskustelut tällaisista ihmisyyden olennaisista piirteistä on elämäni suola (kyllä seksikin maistuisi, mutta preferoin rakastelemista).

G.E. Lessing totesi, että jos Jumala tarjoaisi toisessa kädessään totuutta ja toisessa totuuden etsintää, niin hän valitsisi jälkimmäisen. Myös rakkauden kokeminen on sen etsintää. Omistettu rakkaus on ihminen, jonka pakomahdollisuudet on lopullisesti lannistettu – vanha pariskunta, jota yhdistää tuulipukujen lisäksi vain katkeruus toisiaan kohtaan. Jokainen, joka liittää rakkauden omaan elämäntapaansa, astuu tälle kylmälle tielle. Jo ääneen lausuttu ”rakastan sinua” on ensimmäinen särö ja yhtä paljon kysymys ”rakastatko minua?” (tiedät kyllä, jos sinut on joskus jätetty sanoinesi tyhjän päälle!) Syventäkää ymmärrystänne ja kokemuksianne järkeä käyttämällä, keskustelemalla ja jakamalla, mutta ymmärtäkää, ettei parhaita asioita omisteta, vaan koetaan. Ja mitä ei voi omistaa, sitä ei myöskään pidä nimetä. Älkää siis tahratko aasia karhupumpulla ja vaan rakastakaa tarunhohtoisesti (yksin, kaksin, kolmisin – koskaan uhraamatta rakkautta seksin tähden).