TAHDON VALTAKUNTA

(Tämä kirjoitus on alun perin kommentti Mirja Wuokon ”Love Shits”-blogikirjoitukseen, joka löytyy muine ylipitkine kommentteineni osoitteesta: http://www.city.fi/blogit/7/love+shits/126796)

Jos joku tekee tieteestä elämänsä sisällön, niin se on hieno asia. Kyseessä on kuitenkin hänelle henkilökohtaisen arvo, joka hyödyttää muita riippuen siitä, onko kyseessä osaava tiedemies. Ja mitä todennäköisimmin on, mikäli joku kokee itsensä tieteen tekemisen arvokkaana. Aristoteleen sanoin: opimme parhaiten juuri niitä asioita, joiden tekemistä rakastamme (minä olen juuri löytänyt oman kutsumukseni ja nautinnon eksistentialistisesti pohdiskelevasta kirjoittamisesta - ja toivon, että se myös näkyy=).

Edellinen pätee myös tavalliseen ihmiseen aina arjen askareista ansiotyöhön, harrastuksiin ja ihmissuhteisiin asti. Kyse on kuitenkin jälleen henkilökohtaisista arvoista, joiden yleistäminen johtanee tarpeeseen saada muut tunnustamaan oman jutun objektiivisesti parhaaksi. Tällöin kuitenkin kadotetaan sen henkilökohtainen arvo, joka on eteenpäin vievistä voimista paras. Juuri tästä syystä Raamattukin käskee rakastamaan lähimmäistään eli sitä, jonka voi oikeasti tuntea jollain syvyydellä (ihmistä ei voi koskaan täysin tuntea - ei edes itseään). Tästä päästäänkin siihen altruismin virheeseen, jonka oikaisemiseksi olen merkkiä pöytään iskenyt: rakkaus laimenee kohdistuessaan liian laajaan kohderyhmään. Se muuttuu abstraktiksi ihmisyyden "rakastamiseksi", joka minulle ilmentää itsensä "rakastamista" koko ihmiskunnan kautta. Tämä jää edelleen passiiviseksi, koska ihminen pysyy ihmisenä kuolemaansa asti, vaikka hän ei tekisi yhtään mitään. Juuri tästä kumpuaa abstrakti ihmisarvon ideaali ja sen mukaiset YK:n ihmisoikeusasiakirjat, joiden toteuttamiseen kenelläkään ei ole velvollisuutta (ne kertovat, mitä kansalaisella on oikeus vaatia hallitukseltaan, mutta jos se ei mitään anna, niin tough luck, Chuck...)

Puhun itsensä rakastamisen puolesta, koska se on konkreettinen lähtökohta, jonka lämpimän eteenpäin vievän vaikutuksen ihminen voi tuntea, jos on valmis näkemään rakkauden mukaisen vaivan tehdäkseen itsestään jotain rakastettavaa. Edelleen tämä ei voi onnistua ilman toisen ihmisen tarjoamaa peiliä. Kun itseä suhteutetaan yleiseen konkreettisesta ja tunnetusta yksittäisestä alkaen, niin voidaan rakentaa perusta, jolla myös johdonmukaisuus pääsee pintaan ja toimintaan vaikuttamaan. Ihminen ei voi olla arvottamatta omaa toimintaansa/itseään suhteessa siihen, miten kokee muiden vastaavan toiminnan itseään kohtaan - ja miten toisia tämän kokemuksen perusteella arvottaa (ihailee, halveksii tms.) Ja jos joku on tästä eri mieltä, niin istutaan alas kahvikupilliselle/lasilliselle ja teen parhaani loukatakseni sinua. Useimmat jutuistani onnistunet päästämään kuin vesi hanhen selästä, mutta ennen pitkää osun johonkin arkaan paikkaan - puhumattakaan siitä, jos onnistun loukkaamaan sinua tavalla, johon olet itse syyllistynyt muita kohtaan. Tällöin ihmisen täytyy erottaa oma loukkaajaa kohtaan tuntemansa negatiiviset tunteet siitä, miten johdonmukaisuus vaatii saman tuntemista myös itseään kohtaan (siinä määrin, kuin on samankaltaiseen syyllistynyt). Ja helpoin keino tähän on suuttua kaksin verroin toiselle. Juuri tästä syystä Jeesuskin sanoi, että se, joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven (tästä lisää toisella kertaa).

Nykyihmistä riivaava ”sopulismi” (eli sopulinkaltaisuus) on juuri niiden juttujen välttelemistä, jotka hermostuttavat, koska omaa syyllisyyttä samaan ei voi täysin kiistää. Tämän vuoksi annetaan toisten loukkausten mennä, jotta ei tarvitsisi korjata omaa toimintaansa - ja näin kaikki pääsevät kaikkein helpoimmalla. Lopputulos on kuitenkin viimeinen ihminen, joka ei Nietzschen oivalluksen mukaan osaa edes halveksia itseään. Ja kuinka kaukana itsen rakastamisesta tällöin ollaankaan? Sitten ostetaan kaikkea kivaa ja katsellaan viihdettä eli toisten tarinoita, jotta ei tarvitsisi nähdä itseään ja omaa elämäänsä. Tälle perustalle on kapitalistisen markkinatalouden jatkuvan talouskasvun imperatiivikin rakennettu: totumme siihen, mitä omistamme ja tarvitsemme enemmän välttyäksemme kohtaamasta itseämme. Palatakseni aikaisemmin käyttämääni esimerkkiin, tämä on sama kuin vanhemmat rakastaisivat lastaan antamalla tälle kaikki herkut ja lelut, mitä tämä vain sattuu haluamaan. Ja jos ymmärrämme, miten onnettomaksi tällainen lapsi tulisi, niin miksi elämme omaa elämäämme niin usein ikään kuin kaiken haluamansa salliminen olisi itsensä rakastamista. Juuri tästä syystä seuraava mustalaiskirous on kaksinkertainen: toivottavasti saat kaiken, mitä haluat ja haluat kaikkea mitä saat. Ja kun pitää jatkuvasti antaa itselleen lisää jotain sellaista omistettua, joka yhdellä ollessaan on muilta pois, niin ennen pitkää joutuu ottamaan sitä tavalla, josta muita halveksisi (joko laiskasti eli antamatta paljoakaan/mitään takaisin tai ahneesti eli ottamalla niin paljon kuin suinkin pystyy ja uskaltaa).

Tavalliset ihmiset haluavat nähdä itsensä hyvinä työntekijöinä, kavereina, ystävinä, puolisoina, vanhempina jne., mutta eivät ole valmiita näkemään vaivaa ymmärtääkseen, mitä edelliset merkitsevät, ja mitä sellaisena oleminen edellyttää – puhumattakaan kaiken tarvittavan työn tekemisestä (yksilön työmaa alkaa vasta ansiotyön ja velvollisuuksien päätyttyä). Tämä ei olekaan helppo tai kevyt tehtävä - siis hyvänä ihmisenä ja yksilönä oleminen - koska kuolevaisina emme loppujen lopuksi saa pitää mitään, minkä olemme onnistuneet hankkimaan. Juuri tästä syystä ihmisten enemmistö takertuu konkreettisen omistamisen tärkeyteen ja vastaaviin omistuksiin, koska niiden takana on koko nykyisen yhteiskunnan voima. Koko ihmiskunnan voima ei kuitenkaan ole paljoakaan kuolemaa vastaan ja tässä yksilö on viime kädessä yksin - kukaan ei voi kuolla minun puolestani (siis jos ei usko, että Jeesus kuoli minun puolestani tai johonkin muuhun vastaavaan). Ja kun ymmärrän, ettei kukaan voi kuolla puolestani, niin silloin alan toden teolla myös elää omaa elämääni. Tällöin ymmärrän, miten tärkein hallussani olevista asioista on oman kehoni sekä mieleni terveys ja toimintakykyisyys - juuri näistä huolehtimalla saan kohtalon salliessa pitää ja nauttia niistä kaikkein pisimpään (mitä todennäköisimmin ja käytännössä varmasti todellisuus vaatii lainaamansa lopulta kuitenkin takaisin). Mutta ei pelkkä aikakaan ole minkään arvoista, jos en tee elämästä mielekästä ja rikasta kokemusta. Tämä tapahtuu mielestäni parhaiten kuitenkin vuorovaikuttamalla muiden kanssa sekä luottamalla meidät tunteville ja meistä kiinnostuneille sitä, mikä tekee juuri minun elämästäni merkityksellistä. Ja kun tahtova tahtoo niin saada kuin antaa, niin hän kiittää saamastaan samalla lahjalla. Hän kuuntelee, oppii ja opettaa tavalla, jossa kehitetään itseä, mutta ei kadoteta sitä, mitä ollaan – jossa tahdotaan voittaa, mutta ei kukistaa muita/vastustajia. Juuri tässä hengessä Nietzschekin totesi: "Oi, ken tahtoisikaan kokea kaiken tämän MYÖS minun tavallani?" ja "Mitä muuta on rakkaus, ellei ymmärrystä ja iloitsemista siitä, että toinen ihminen elää, kokee ja toimii eri tavoin kuin minä?" (jotain, mitä yritän selittää hyvin harvan ymmärtämässä deitti-ilmoituksessani). Tämä on kuitenkin yksilön itsensä rakastamiseen perustuvaa rakkautta kaltaisiinsa yksilöihin - siis niihin, jotka ovat erilaisia, mutta omaavat saman pyrkimyksen oppimiseen ja itsensä ylittämiseen.

Yksilölle elämä on oppimista ja oppiminen elämistä! (sattumoisin deitti-ilmoitukseni otsikko - jos pieni profiili-mainostus sallitaan: http://www.city.fi/profiilit/nomad_1 =). Ja tällainen itsensä rakastaminen on tie autonomisten yksilöiden yhteisöön, jossa ei tarvita paimenta varmistamaan, ettei lampaat (tai sopulit) syö maata tyhjäksi. Olemassaolomme perusta on kuitenkin sekä luonnollisen ympäristömme että oman kehomme ylläpito, terveys ja toimintakykyisyys. Tiivistettynä mikään ei todellakaan ole tärkeämpää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovinkaan tärkeää. Ja siinä missä maapallo on ihmiskunnan puutarha, keho on jokaisen oma vastaava ja olemassaolon perustana alusta kaikelle hyvälle ja arvokkaalle. Elämän arvokkaaksi ja merkitykselliseksi tekevä on kuitenkin lopulta jotain, mitä jokaisen yksilön on itse luotava juuri lähimmäistensä tuella ja tavalla, joka ei tuhoa muiden mahdollisuutta samaan (kun meidän on lopulta kuitenkin oltava johdonmukaisia, niin emme voi aidosti nauttia sellaisen epäoikeudenmukaisen maailmanjärjestyksen itsellemme tuomista eduista, jota vihaisimme sydämemme pohjasta, mikäli emme olisi voittaneet syntymälotossa).

Mutta tällainen lyhyt kommentti tällä kertaa. Yritän oppia tiivistämään, mutta tällä hetkellä minun täytyy pitää itselleni sopivat liian pituuden/lyhyyden kriteerit. Toivon mukaan joku saa tästä jotain - ja maksaa takaisin "samalla rahalla". Mirjalle kiitos tästä vastalahjasta - sinulle kirjoittaminen on selkiyttänyt omia ajatuksiani huomattavasti. Nyt kuitenkin täytyy jättää kirjoittaminen ja siirtyä muihin juttuihin sekä alkaa valmistautua töihin menoon. Lisää taas, kun joku uskaltaa vastata kommenttiini... (ja taidan kopioida hiotun version tästä kommentista omaan blogiini).

Niin laiskat liberalistit ja ahneet libertaristitkin kuriin, kiitos!
(vastine Taneli Hämäläisen ”Pakkotyö – tarjous, josta ei kieltäydytä” –kirjoitukseen: http://www.city.fi/blogit/vapaamatkustaja/pakkotyo+tarjous+josta+ei+kieltaydyta/126704)

Nykyihminen on jotenkin onnistunut unohtamaan, että työn tärkein tehtävä ei ole rahan tekeminen, vaan työn saaminen tehdyksi. Tästä kaikkein perustavinta on niiden perustarpeiden täyttäminen, joita jokainen ihminen tarvitsee itsesäilytykseen sekä terveenä ja toimintakykyisenä pysymiseen. Jotkin näistä töistä – tosin melko harvat sellaiset – voivat olla jopa kolmen tunnin päässä lähimmästä sopivasta työttömyysturvan saajasta. Lähtökohtainen pyrkimys varmasti on tai ainakin pitäisi olla lähimmän sopivan henkilön ”nakittaminen”. Se on ikävää, jos lähempää ei löydy, työtä organisoidaan tehottomasti tai joku tekee tahallaan huonoa työtä. Kahteen jälkimmäiseen pitää puuttua, mutta ensimmäinen saattaa joissain harvoissa tilanteissa olla ikävä realiteetti. Silloin, jos työsuoritetta pidetään ja on syytä pitää tekemisen arvoisena, niin jonkun se on tehtävä. Huomattavasti useammin tuo kolmen tunnin työmatka hanttiduuniin on kuitenkin työtä vieroksuvien ”punch line” – hyi, kun on hirveetä totalitarismia, kun toimeentulon eteen täytyy tehdä työtä!!!

Siinä Taneli on oikeassa, että pakko on huono asia. Se nostaa lähinnä vastarintaa. Muistetaan kuitenkin myös toiseen suuntaan menevä pakko: kun joku työkykyinen katsoo oikeudekseen saada toimeentulo tekemättä työtä, niin muut ovat pakotettuja jakamaan keskenään se korsi, jonka työnvieroksuja olisi kantanut kekoon – siis, jos ei olisi nimensä mukainen. Yhden, kymmenen tai enemmänkin työpanos jaettuna koko työssäkäyvän kansan kesken ei ole paljoakaan, mutta pakkoa se on, jos pidetään kiinni työstä kieltäytymisestä Suomen lakiin nojaavana ihmisoikeutena. John Stuart Milliä lainaten: miljoonalla ihmisellä ei ole yhtään sen suurempaa oikeutta pakottaa yhtä kuin yhdellä miljoonaa, jos hän siihen pystyisi. Ei siis anneta yhdenkään pakottaa miljoonaa – ei edes ”ihmisoikeuden” tai huonosti muotoillun lain takia.

”Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla.” Tämä pitää paikkansa, vaikka yhdelläkään työkykyisellä ei olisi oikeutta kieltäytyä työstä, jos haluaa pitää kiinni työttömyysturvastaan. Jos ei onnistu hankkimaan haluamaansa työtä, niin silloin täytyy tehdä jotain muuta tullakseen toimeen. On paljon töitä, jotka vain täytyy saada tehtyä: roskien keräys, loka-auton ajaminen, julkisten vessojen siivoaminen jne. Kukaan ei varmasti halua uppoutua näihin ja moniin muihin töihin, mutta ne on silti hoidettava tavalla tai toisella. Mielestäni yhteisön/työvoimatoimiston pitäisi olla organisoija, joka jakaisi vähintään välttämättömät työt mahdollisimman tasan niihin sopivien toimeentuloa tarvitsevien työttömien kesken. Toki on syytä aina aloittaa kouluttamattomasta väestä, kun kyse on hanttihommista eli ylläpitää ammattisuojaa, mutta jos professoria ei muualla tarvita, niin ei professoriuden pidä suojata velvollisuudelta ansaita oma toimeentulonsa. Ei laiteta ihmisiä eriarvoiseen asemaan, jotta paremman väen ei tarvitsisi liata käsiään. Eikä se ole pakkotyötä, jos ihmisen on ansaittava toimeentulonsa – hänellä on aina vapaus nääntyä nälkään, jos ei työ maistu. Toisaalta voi olla tuhlausta laittaa koulutettua väkeä perushommiin ja tästä syystä työvoimatoimisto voisi olla työvoiman vuokrauspalvelu, joka tällä toiminnalla hankkisi varoja kaikkien perustoimeentulon turvaamiseen ja yhteiskunnan pyörittämiseen. Mutta jos joku alkaa vaahdota pakkotyöstä tässä yhteydessä, niin tunkekoon ILO:nsa sopimuksineen sinne, minne päivä ei paista.

Työvelvoite on erinomainen keino varmistaa, etteivät työttömät vieraannu ja alkoholisoidu. Kaksi tuntia päivässä saattaa viitata työvelvoitteen määrään, mutta kirjaimellisesti otettuna se on idiotismia – varsinkin kun lähestytään sitä kolmen tunnin työmatkaa. Edelleen työvelvoitteen pitäisi olla sellainen, että työttömälle jäisi aikaa ja energiaa mieluisamman työpaikan etsimiseen (sekä tietenkin vapaa-aikaa). Edelleen työvelvoite voisi olla noin puolipäivätyötä vastaava tuntimäärä, mutta sen keventämiseksi voitaisiin mukaan kelpuuttaa 10 tuntia ihan aktiivista harrastamista: punttisalilla käynti, tanssikurssilla harjoittelu, shakkikerhossa käyminen ym. mikä tahansa aktiivinen työkykyä ylläpitävä ja sen varmentava toiminta. Eikä tähän kykenemätöntä pidä susille heittää, vaan ohjata hoitoon, jossa tuetaan jälleen kykeneväksi. Toisaalta on käsittämätöntä idiotismia, että esimerkiksi alkoholisteille annetaan toimeentulotuki, joka varmistaa lähinnä heidän alkoholisminsa toimeentulon. Ja tähän päälle vielä se, miten työssäkäyvien motivaatiota nakertaa muiden kustannuksella loisivat – siis rottalauman tavoin: pienen haukun kultakin, mutta pakkoa on se pienikin pakko…

Pyritään eroon pakosta sekä myös oranssista kepistä ja keskitytään mahdollisuuksien luomiseen. Kamppaillaan sitä niskalenkkiä työläisestä tavoittelevaa libertarismia vastaan, joka kuvittelee rahantekoa työn tekemisen tavoitteena (tätä se on vain seteleitä/kolikoita työkseen painavissa valtion laitoksissa). Ahneet kuriin, mutta ei anneta laiskojenkaan hallita. Kyseessä on kuitenkin saman kolikon kaksi puolta: ahne haluaa mahdollisimman suuren ja kohtuuttoman korvauksen kaikesta tekemästään; laiska puolestaan mukavan toimeentulon tekemättä mitään – molempien pyrkimys on täysin juuri niin kohtuuton ”tuntipalkka”, kuin minkä onnistuvat hankkimaan (raja-arvona äärettömyys. Lopuksi todettakoon, että kun työn tarkoitus saadaan jälleen tarpeellisen aikaansaamiseksi rahanteon sijaan, niin ketään ei ole syytä pakottaa strippaamaan ”lisäarvon” tuottamiseksi. Päästetäänpä otsassa olevasta rationaalisuuden mulkusta irti ja otetaan maalaisjärki takaisin käteen.

Miettikääpä seuraavaa: kun omavaraisen maatalon viljat on puitu, halot hakattu, eläimet hoidettu, tila ylläpidetty ja ruokapöytä katettu, niin tilanväki ei istu ja mutustele otsa rypyssä miettien, mistä ihmeestä me löytäisimme lisää työtä… Hyvä ihmiselämä ei tietenkään rajoitu pelkkään toimeentuloon, mutta ei sen tarvitsemat resurssit/tuntipalkka rajatonkaan ole, niin kuin nykyihmisten kriittinen massa tuntuu ajattelevan. Ja tämä rationaalisuus on johtanut vapaasti kasvavan talouden ihanteeseen eli rajatta/suunnatta kasvavaan kulutukseen ratkaisuna jo nyt ylikulutetun, saastutetun ja liikakansoitetun maaPALLON ongelmiin. Vapaa talous ja sen rationaalisuus eli patologinen epäily ovat ratkaisu vain siihen ongelmaan, miten varmistan, etteivät muut ahnehdi kaikille elintärkeitä rajallisia resursseja – no, tietenkin ahnehtimalla niitä itse niin paljon kuin suinkin pystyn ja uskallan. Juuri tämä rationaalisuus on tehnyt ihmiskunnasta kuin kiihtyvässä syöksyssä olevan lentokoneen väen, joka taistelee lopulta viimeistä miestä myöten siitä, kuka saa parhaat istumapaikat ja palvelun tässä maailmanlopun ravintolassa. Ja joskus niin hauska parodia on todellakin muuttumassa todellisuudeksi ja todellisuuden surullisimmaksi tragediaksi lajista, joka vei lukuisia muita ja sitten itsensä evolutionaariseksi umpikujaksi, koska alamäkeen meno oli niin mukavan helppoa. Mutta tässä tulee Linnunradan käsikirjan (alkua) liftareille:

Linnunradan läntisen kierteishaaran hyljätyllä, kartoittamattomalla laidalla on pieni merkityksetön keltainen aurinko. Sitä kiertää noin 150 miljoonan kilometrin etäisyydellä pieni ja mitätön, sinivihreä planeetta, jonka apinoista polveutuvat asukkaat ovat niin alkukantaisia, että heidän mielestään digitaalikello on varsin hieno keksintö. Planeetan asukkailla on […] ongelmana se, että he ovat suurimman osan elämästään onnettomia. Tilannetta on yritetty korjata monin tavoin, joista useimmat ovat merkinneet vain vihreiden paperinpalasten siirtelyä ihmiseltä toiselle, mikä on sinänsä merkityksellistä, sillä eiväthän nuo pienet vihreät paperinpalat ole onnettomia. Niinpä ongelmaa ei ole pystytty ratkaisemaan. Suurin osa ihmisistä on edelleen ilkeitä ja onnettomia – jopa ne, joilla on varaa hankkia itselleen digitaalikello…

Olen ajoittain leikitellyt ajatuksella ylpeiden heteroiden paraatista: ketkä siihen osallistuisivat, ketkä ilmaantuisivat kannustamaan ja ketkä vastustamaan? Kaiken kaikkiaan tuntuisi kummalliselta ylpeillä heterouden kaltaisella ominaisuudellaan – kyseessä lienee pääsääntöisesti vain sorrettujen vähemmistöjen oikeus (ja joillekin jopa velvollisuus). Pride-paraatien perusajatus lieneekin siinä, ettei erilaisuutta tarvitse hävetä? Hankalampi kysymys onkin se, miksi siitä pitää ”ylpeillä”? Ja erityisesti: miksi maailmamme on pohjimmiltaan niin dualistinen, että yksien ylpeys loukkaa ja ärsyttää muita? Juuri tästä syystä ihmisiä varmasti ilmaantuisi vastustamaan heteroylpeys –paraatia – kaksinapaisessa ajatusmaailmassa heteroiden ylpeyden osoitus olisi ei-heteroiden häpeää… mutta miksi ovi ei heilahda enemmistön suuntaan?

Ei-heterot haluavat useimmiten nähdä seksuaalisuuden synnynnäisenä ominaisuutena, koska silloin se on jotain, mitä ei voi valita. Heterot ja erityisesti uskonnolliset sellaiset puolestaan korostavat seksuaalisuuden valinnaisuutta, koska muuten sen leimaaminen synniksi ja häpeäksi putoaisi samalle asteelle kuin rasistinen suvaitsemattomuus. Kummallakaan ei ole aukottomia perusteita näkemykselleen, koska perimäämme eli sitä mitä perustamme on ei voi koskaan täysin erottaa kasvatuksen vaikutuksesta ja siitä, mitä itsestämme teemme. Vastasyntynyt lapsi vaikuttaa todellakin tyhjältä taululta, joka ei omaa muuta kuin potentiaalin abstraktioihin eli samankaltaisuuden tunnistamiseen sekä toimintamallien eli rutiinien omaksumiseen (sekä tietenkin kyvyn huutaa puutteitaan kunnes lähipiiri ne tunnistaa ja tyydyttää tai kuolema korjaa avuttoman huomaansa). Olennaisinta lienee se, miten järjetöntä on väittää, että tällä tavalla avuton ja riippuvainen olento voisi kyseenalaistaa itselleen asetettuja rajoja/sääntöjä ja havaitsemiaan malleja.

Itsetiedostus syntyy huomattavasti kasvatuksellisen perusohjelmoinnin jälkeen – kun ensi kertaa tiedostamme itsemme, niin olemme jo melkoinen kokoelma luotetun lähipiirin hyviä sekä huonoja ominaisuuksia ja vaikutuksia. Tässä viitekehyksessä myös perisynnin ajatus käy ymmärrettäväksi: ihminen eli sosialisaation tulos omaa aina myös huonoja ominaisuuksia, vaikka vastasyntynyt ”viaton” olisikin. Puhun ”viattomuudesta”, koska nuorinkin ihmislajin edustaja omaa potentiaalin rationaaliseen tehokkuuteen, joka yksilönäkökulmasta on enemmän hyötyä vähemmällä vaivalla. Edelleen ”miksi emme laajentaisi ’tehokkuuttamme’ myös kanssaihmisten työn hedelmiin?” on kysymys, jonka aukottomasti perustellun vastauksen puuttumisen päälle kapitalistinen markkinatalous on perustettu. Siis hiekalle ja jopa tyhjän päälle voi rakentaa melkein mitä tahansa.
Karl Marx taisi sittenkin olla oikeassa: uskonnot ja muut –ismit eli ideologiat ovat vain pintarakennetta ratkaisevan taloudellisen perustan päällä. Ja kyllä, tämä pitää sisällään myös liberalismin (demokratia-lapsineen), rationalismin, humanismin, individualismin jne. Minkä tahansa piirteen, ominaisuuden tai asian nostaminen itseisarvoiseksi eli uskontojen pyhyyttä vastaavaan asemaa on ideologiaa, eikä sellaisena paljonkaan poikkea dogmaattisista uskonnoista. Perusajatus ja –olemus säilyy, vain dogmit vaihtuvat.

Nykyajan ”uskontoja” on hankala ellei mahdoton nähdä, koska ne ovat menetelmällisiä eli eivät ota sellaista konkreettista muotoa, jota voisi nähdä saati sitten kritisoida: määrittele vapaus ja olet roisto sen kahleiden takana… puhu rationaalisuudesta millään muulla kuin kunnioittavalla tavalla ja olet irrationaalinen, järjetön, hullu… kyseenalaista demokratia, humanismi tai individualismi ja olet yksin aseman kanssa, joka yrittää kiistää jokaisen ihmisen itseisarvoisen ytimen. Jotkut edelleen vastustavat sinua ja edellisiä ideologioita omasta dogmatiikastaan käsin (”viholliseni vihollinen” -ajattelu saattaa ohikiitävän hetken hidastaa varmuuden vuoksi kurkullesi asetettua veistä).

Ideologisten verhojen suojaamassa salissa piileskelee ukko ylijumala persoonasta ja moraalisista ominaisuuksista riisuttuna: Totuus kumarrusta vaativalla kapitaalilla kirjoitettuna. Mutta kuinka totuus voisi olla mitään muuta kuin väline, joka vaatii itseisarvon sekä päämäärän ja peräti korkeimman sellaisen kruunua? Ja kuten Jeesus pelasti ne, joille laki oli liian vaativa, todennäköisyys armahtaa totuuden tielle uupuneena polvistuneen. Odotellessa voi sitten viihdyttää itseään kaikella, millä uskaltaa ylpeillä, ja minkä onnistuu kiinni jäämättä itselleen haalia. Tämä ”kaikkien vapaiden henkien pirullinen häly” on jokaisen pelkkään olemiseen sortuvan häpeä – niin heteroiden, homojen kuin kaikkien muidenkin:

Te ette vielä olleet etsineet itseänne: silloin te löysitte minut [ja totuuden]. Niin tekevät kaikki uskovaiset ja juuri sen tähden kaikki usko on jokseenkin mitätöntä […] Näin puhui Zarathustra.

Edellä kuvattu saattaa kuulostaa tarpeettomalta kiertopolulta ja jaarittelulta. Se kuitenkin esittää perustan nykyiselle ihmistyypille eli emotivistille, joka ottaa muodon vain vastustaessaan jotain. Seksuaalisuuden kaltaiset luokitukset ovat puolestaan enemmän tai vähemmän pysyviä rintamalinjoja eri kategorioiden kautta itsensä identifioivien välillä. Ja Emile Durkheimin sanoin: yhteisön muodostamisen ensimmäinen teko ei ole yhteen tuleminen, vaan jonkin/joidenkin poissulkeminen. Juuri tämä tekee myös synnynnäiseksi väitetyistä ominaisuuksista pyhiä ylpeyden aiheita. Miten muuten voisi perustaa yksilöllisen identiteetin johonkin yleiseen? Miten voi ylpeillä millään tällaisella ”totuudella”, joka itse antamamme määritelmän mukaan ei voisi olla millään muulla tavalla? Kaiverramme omat kategoriamme metafysiikan kivitauluihin unohtaen, että kaikki ”metafysiikka on huonojen perustelujen keksimistä asioille, joihin luonnostamme uskomme (Ayer).” Sitten käymme näillä keppihevosilla taisteluun muiden olkiukkoja vastaan, joiden perusteet on helppo laittaa tuleen, koska ne eivät koske ja polta meitä itseämme. Seksuaalisuus tulee pintaan kuorolle saarnatessa ja erilaisuutta vastaan taistellessa. On siinä minulla sateenkaari…

Totuus on aurinko, jonka tuijottaminen sokaisee silmämme todelliselta partikulaariselta maailmalta – ja eritoten taaksemme heittämältään varjolta eli uskolta pahuuteen. Totuuteen sisältyy implisiittisesti kaiken ristiriitaisen eli erilaisen alempiarvoisuus, huonous, pahuus. Jos kiistätte tämän, niin kiistätte Aristoteleen ristiriidan lain ja kaiken johdonmukaisuuden perustan: mikään asia ei voi olla samaan aikaan totta ja epätotta. Luonnollisesti päivittäinen elämä sisältää lukuisia tosiasioita, jotka muuttuvat – kuten äsken satoi, mutta nyt ei enää – mutta totuus on ikuista ja pysyvää (tai ainakin homouteensa, heterouteensa tai muuhun olemukselliseen ominaisuuteensa uskovan elämän ja hänet tunteneiden muistojen mittaista). Onko ihme, ettei ”länsirintamalta mitään uutta”? Hivelemme egoamme mitään vaatimattoman suvaitsevaisuuden ihanteella eli ammumme vasta, mutta välittömästi ja poikkeuksetta, kun vastakkaisessa juoksuhaudassa joku nostaa päätään. Suvaitsevaisuus on vain kaunisteltua sietämistä, johon ei sisälly tippaakaan kuuntelemista, kiinnostusta, luottamusta, rakkautta.

Mistä syntyy tarve määrittää itsensä tai joku muu heterona, homona tai minään muunakaan, mihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa – siis ilmeisen eli intiimin suhteen toivomisen ulkopuolella? Vielä kummallisempaa on nähdä ihminen huonona ja syntisenä jonkin minua koskemattoman piirteen perusteella (pahuudesta puhumattakaan). Homoseksuaalisuus loukkaa heteroa vasta, kun sellainen yrittää ärsyttää, kosketella tai raiskata hänet ja päinvastoin. Muussa tapauksessa olen itse vastuussa mielenrauhani horjumisesta. Jopa tehtyihin ehdotuksiin voi vastata ”kiitos, mutta ei kiitos” (terveisiä Jamilalle, joka loukkaantui kiinnostuksestani – ja pahoittelut meille molemmille siitä, etten sitä tuolloin osannut ystävyyteen riittävän runollisesti ilmaista).

Mitä sitten voi perustellusti sanoa synniksi, vääryydeksi, epäoikeudenmukaisuudeksi? Oma ehdotukseni on se, että kaikilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta toimeentulon ja mielekkään elämän rakentamiseen kohtuullisella työpanoksella. Eritoten omaan oikeustajuuni ei istu se, miten joillain on ylellisyystuotteita ja –palveluita toisten kamppaillessa hengissä pysyäkseen. Itse asiassa globalisaation tärkein tehtävä on se, ettei toisten työn hedelmistä nauttivien tarvitse kärsiä mukavuutensa orjuuttamien kärsimyksestä (toinen maailma on se armeija, joka vaientaa kolmannen huudot). Suomalaisetkin närkästyivät kun Mehiläinen kiersi veroja konsernin sisäisen lainoituksen avulla, mutta harvaa kiinnostaa, miten valtaosa Euroopassa syödyistä banaaneista tuodaan Jerseyn saaren veroparatiisista niin, ettei tarvitse maksaa veroja todellisiin tuottajamaihin. Edelleen eikö ”reilun kaupan banaani” jo käsitteenä tee kaikista muista ”epäreilun kaupan banaaneja”? Ja edellisiä hankkivakin ostanee ensisijaisesti hyvää omatuntoa ja positiivista minäkuvaa.

Kuinka meiltä on jäänyt huomaamatta, että epäoikeudenmukaisuutta on myös passiivinen vastaavasta järjestelmästä hyötyminen? Tämän peittääksemme käymme mielellämme ideologisia kamppailuja, koska emme halua puuttua todellisiin vääryyksiin. Miten vaativaa olisikaan käydä taisteluun, jossa voitto merkitsisi ansaitsemattomista eduistaan luopumista. Ei niin, etteikö pieniin epätasa-arvon ilmentymiin pitäisi puuttua, mutta mitä oikeudenmukaisuuteen tulee, niin ideologiset kamppailut ovat kuin laastareita ampumahaavoihin – ja seksuaalisuudellaan ylpeileminen on samat laastarit kaikissa sateenkaaren väreissä… Todettakoon tässä välissä, että jos homoseksuaaleille riittäisi tasa-arvo lain edessä, niin silloin julkisella areenalla voitaisiin käyttää esimerkiksi ”laillistettu parisuhde” –termiä kunkin yhteisön puhuessa sisällään juuri niillä nimikkeillä, jotka parhaaksi näkee (tähän eivät mitä luultavimmin suostuisi edes kristityt, joiden edut valtiokirkkona ovat perustaltaan taloudellisia).

Mistä on syytä olla ylpeä? Se, mitä ihminen on, ei ole peruste ylpeyteen eikä häpeään – se, mitä olen itsestäni tehnyt, ansaitsee kunnioitusta tai halveksuntaa. Yksilöllisyys on jotain ainutkertaista, mitä ihminen itse luo ja rakentaa. Sen arvo muille on ensisijaisesti peilinä ja haastajana. Tämä yltää kuitenkin ihmisyyden ytimeen eli itsensä jatkuvaan ylittämiseen: elämä on oppimista ja tietoisen olennon kohdalla oppiminen elämistä. Ihmisen olemassaolo on suhteellista sen jälkeen, kun hän on ylittänyt absoluuttisen olemassaolon eli varmistanut toimeentulon (=elämä) sekä aikaa ja resursseja itsensä kehittämiseen (=hyvä elämä). Miten vähän me länsimaalaiset olemmekaan itsestämme tehneet kaikella sillä, minkä olemme puolustuskyvyttömiltä vieneet. Tässä riittää häpeää jo vaikka riisto unohdettaisiinkin. Onko ihme, ettei nykyihminen osaa edes halveksia itseään, rakastamisesta puhumattakaan. Me kuvittelemme olevamme rationaalisia toimijoita, mutta todellisuudessa olemme rationalisoivia eläimiä. Miten ihmeessä kehtaamme kutsua itseämme yksilöiksi ja samalla keskittää elämämme rahassa eli kaikkein yleisimmässä mitattavan ympärille?

Toimeentulo on perusta kaikelle elämälle eli myös hyvälle elämälle, mutta miten kauas taakse tuo raja onkaan jäänyt – eikä meillä silti useinkaan ole aikaa ja energiaa itsemme työstämiseen itseämme varten (maalarit, näyttelijät, muusikot, urheilijat jne. eivät ole enää taiteilijoita vaan viihteen ammattilaisia eli hovinarreja digitaalitekniikan tykistöllä varustettuina). Tarvitsemme kasvavan määrän viihdettä, jotta emme näkisi itseämme. Silloin harvoin, kun rationaalisuutemme herää ja kohdistuu muihin, niin pyrimme joko hyväksikäyttämään tai epäilemään heitä. Näistä hyöty eli ensimmäinen on itsestäänselvyys; epäilyllä puolestaan oikeutamme mitääntekemättömyytemme tai tarkemmin sanottuna, että teemme vain sen, mikä on pakko. Ja koska maapallon resurssit ovat rajalliset, niin pakkomme sen kuin kasvaa – liberalistinen talousihanne on todellakin raskain kahle (kuka tahansa riittävän pääoman omaava saa kuluttaa rajallisia resursseja, joita kaikki tarvitsevat hengissä pysyäkseen). Rousseau oli todellakin oikeassa: me juoksimme päätä pahkaa kahleisiimme uskoen näin turvaavamme vapautemme.

Rajallisista myös selviytymisen vaatimista resursseista kilpailtaessa yksityisomaisuuden haaliminen kiinni jäämättä ja kaikilla uskaltamillaan keinoilla on erinomaisuutta. Thomas Hobbesin sanoin: ”sodassa petos ja varkaus ovat kardinaalihyveitä.” Ja vastaavasti pidättäytyminen mistään ilman täysiä takuita kaikkien muiden vastaavasta on typeryyttä sekä itsensä asettamista muiden saaliiksi (jälleen hobbesilaista järkeilyä). Ylpeilemme synnynnäisiksi katsomillamme ominaisuuksilla ja rahassa mitattavilla saavutuksilla, koska mitään muuta meillä ei ole. Luulemme olevamme yksilöitä, puhumme ihmisen itseisarvosta ja samalle teemme itsestämme pelkkiä luomiskyvyttömiä välineitä. Toisin sanoen taannumme takaisin eläimeksi, joka puhuu mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi perustellakseen etuoikeuksia, joita ei ikinä toisille sallisi, ja joiden tavoittelemisesta heitä halveksisi (ja olisi itse vihainen, kun ei keksinyt kyseistä petosta ensin).

Mitä jos pyrkisimme antamaan kaikille mahdollisuuden toimeentuloon, itsensä kehittämiseen ja meidän haastamiseemme? Järjestetään tulevaisuudessa ”tule sellaisena kuin olet” –paraateja ja eritoten heitetään kylmän sietävä suvaitsevaisuus romukoppaan. Tehdään myös arkisesta maailmasta itseään sekä muita rakastavien, erilaisuutta arvostavien ja siitä kiinnostuneiden yksilöiden asuinpaikka. Tuotetaan tarvittava ja kamppaillaan edelleen, mutta itseämme vahvistaaksemme, eikä toisten alistamiseksi ja monopolin saavuttamiseksi. Pyrkikäämme lyömään vastaamme asettuvat heitä kukistamatta ja kunnioittaen, koska tällöin he tahtovat oppia ja voivat palata vahvempina meitä haastamaan. Parhaat haastajat tarjoavat myös tappioita eli niitä kaikkein opettavaisimpia kokemuksia – ja tekevät sen vuorostaan meitä kukistamatta. Winston Churchillin sanoin: olkaamme aina valmiita oppimaan, vaikka emme useinkaan pitäisi siitä, että meitä opetetaan. Muistakaamme myös kaiken tämän keskellä pysähtyä nauttimaan siitä, mitä olemme saavuttaneet:

Seisoa rennoin lihaksin ja valjastamattomin tahdoin – se on teille yleville kaikkein haastavinta. Tiedän teidät kykeneviksi mihin tahansa pahuuteen ja siksi odotan teiltä vain hyvää. Olkoon hyvyys itsenne ylittämisistä viimeisin ja vaativin […] Näin puhui Zarathustra.