Katson kuinka elämäni valuu ohitseni, ja nauran

Vietän nykyisin suurimman osan tehokkaasta peliajastani työpaikalla. Resurssivajausta täällä siis. Katselen kuinka selkäni takana aurinko nousee, paistaa, laskee; raahustan kotiin, makaan sohvalla - ja toistan. Päivästä toiseen. Toki yritän jossain välissä harrastaa jotain, mutta kieltämättä klo 21 jälkeen sekin on aika haasteellista. Ihmissuhteiden huollosta puhumattakaan.

Huolestuttavinta tässä kuviossa on se, että olen jo tottunut siihen, että normaali työpäivä kestää 10 tuntia ja että syön lounaan 3 minuutissa. En enää välitä. Ärsyttää vaan ihan suunnattomasti kun elämän parhaat päivät, kuukaudet ja vuodet juoksevat ohitse. Työtilanteesta on sanottu, mutta kun valitukset kaikuvat kuuroille korville, on ilmeisen luovuttamisen aika. Tai uuden duunin etsimisen aika.

Pohdiskelen tässä vaihtoehtoja. Näen mielessäni Kolumbuksen mainoksen, jossa heppu makaa auringon alla ja laskeskelee heinä suussa pilviä. Ehkä tuollainen kesä helpottaisi? Saisi ajatuksen juoksemaan ja selkeyttäisi suuntaa? Mene ja tiedä. Fakta on kuitenkin se, että jossain tulee raja vastaan. Jos ei fyysisesti niin psyykkisesti.

Anteeksi teille kaikille, joille tiuskin kun olen väsynyt. Syy ei ole teissä. Syy on minussa kun teen tätä itselleni ja alistun taistelutta. Koittakaa kestää, kyllä mä täältä vielä nousen.