”Smell that, boy?
I just love the smell of napalm in the morning.
There is quite nothing like it.
It smells of… Victory.”
– Apocalypse Now
(Lausahdus voitti ”paras leffarepliikki ikinä” – skaban BBC:n leffasaitilla.)
Eli voitto.
Aloin pohtimaan voittamisen merkitystä tänään, kun eilisestä pää hiukan tokeni. Eilen järjestimme kantiksille petankkipäivän ja kuulia heiteltiin yhteensä kuuden joukkueen voimin. Ryhmä ”Tärisevät Kädet” eli omamme meni tiukan väännön jälkeen kärkeen ja siellä pysyttiinkin lopputaistoon asti. Dramaattisten käänteiden jälkeen voitto meinasi lähteä jo kokonaan lapasesta, mutta jotenkin vaan viimeinen kuula ratkaisi tilanteen niin, että voitto tuli.
Olo oli euforisen iloinen. Mahdollisesti nautittu karhun sixpack jeesasi asiaa, mutta kuitenkin. Voittaminen on tärkeää. Voittaminen on mahtava tunne. Tässäkin tapauksessa, vaikka voitolla ei pitänyt olla väliä, vaan yhteisellä vietetyllä ajalla ja ryhmähengen luonnilla, niin silti parin pelin jälkeen alkoivat pelit tiukentua ja pallojen etäisyyksiä mittailtiin luotilangoilla. Voitosta oli tullut tärkeä osa peliä.
Huomaan että olen aina halunnut voittaa. Olen kovasti kilpailuhenkinen. Häviäminen suorastaan vituttaa. :). En ole ikinä oikein kilpaillut missään millään merkityksellisellä tasolla. En siis ole päässyt kokemaan monia isoja voittoja tai tappioita urheilullisessa mielessä. En myöskään ole hakenut sellaisiin duuneihin, missä karsinta olisi ollut ainakaan ulosnäkyen kovaa kamppailua hakijoiden kesken. Olen siis päässyt siinä mielessä helpolla. Mutta viime vuosien pari oikeusvääntöä ovat kyllä aiheuttaneet tuon saman ’voittamisen tarve’ – ilmiön. Lopulta periaate on tärkein.
Aina ei kuitenkaan voi voittaa. Välillä edes tasoihin pääseminen on kovin hankalaa, joskus sekään ei onnistu. Se kuuluu pelin henkeen. Elämä on. Välillä on otettava turpaan, että voi arvostaa sitä tunnetta kun kaikki menee putkeen. Välillä on hävittävä.
Voitto toi mukanaan me-hengen koko ryhmämme kesken.Me kolme miestä – minä, alta kolmekymppinen baariesimies, noin nelikymppinen opettaja ja viisi-kuusikymppinen yrittäjä, jotka emme ennestään tunteneet toisiamme olimme kuin parhaat kaverit. Tarjosimme toisillemme juomia, kättelimme ja halasimme. Voitosta oli tullut hetkeksi meitä yhdistävä tekijä. Voitimme hulahulavanteet :D. Se oli sinänsä hyvä, että palkinto oli hauska, eikä oikeastaan minkään arvoinen. Niin kenenkään ei tarvinnut kadehtia palkintoamme tai voittoamme. Voitosta ei tarvinnut sillä tavoin ’maksaa’ sosiaalista hintaa.
Se oli Kodak-hetki. Se jää mieleen. Tämä ajatustenvirta, joka voittoon liittyi ja jota en enempää jaksa itselleni jäsentää olkoon talletettuna tänne, kun seuraavaksi tulee se vaihe että tulee kunnolla ’lunta tupaan’. Silloin voin palata ja haistaa sen napalmin tuoksun jälleen… ;).