My so called life...

Tai siltä ainakin tuntuu... Siis eihän nyt yhden, tai tässä tapauksessa kahden kusipään takia kannata masentumaan alkaa. Tiedänhän mä sen ihan itsekin.. Mutta jotenkin vaan nyt on täysin puhti ja ilo elämästä pois. Ei vaan jaksa huvittaa... Ja typeräähän tää on. En mä nyt ihan ehtiny yhden tapaamisen peruseella ihastua, mutta kiinnostua kuitenkin. Kai se on vaan sitä, että kun järjestelmällisesti pettyy ihmisiin (lue miehiin) niin sit se vaan vetää mielen matalaks. Eihän tossakaan ois ollu mitään sen ihmeempää jos tää kaveri ois todennu et ei kiinnosta. Mutta toi tyyli, et annetaan olettaa toisen olevan kiinnostunu ja sit kadotaan sanaakaan sanomatta on aika tökerö. Se on hieno havaita olevansa niin merkityksellinen ihminen et oikein selityksen ansaitsee...

Mutta eihän tässä auta muuta kun potkia eteenpäin. Onneks enää viikko tän päivän jälkeen töitä ja sit pieni lomanpoikanen. Tehnee ehkä ihan hyvää tässä olotilassa... Vaikkei se lomaseura nyt taida ihan maailman parasta ollakaan. Vanhemmat ja pari niiden tuttavapariskuntaa. Jipii... :) Ja ne jo toissa päivänä puhelimessa selitti et he sitten etsii vanhemmille unkarilaisen vävyn.. Totesin et ei etti. Ei etti edes suomalaista vävyä. Mitään hiton vävyä ei enää tule. Sevverta vittuuntunu olen näihin uljaisiin miessukupuolen edustajiin. Mädätiköön siinä suuressa omahyväisyydessään mun puolestani...