Ryanair, Stanstedt – Tampere, Boeing 737–800, koneen vasemmalla puolella, hieman siiven edessä, ikkunapaikalla, 25.7.2006, auringonlaskun aikaan, Turun yläpuolella, muutaman kilometrin korkeudella…
Sydämeni pysähtyi ja pakahtui yhtäaikaa. Olin hiljaa ja KATSOIN.
Auringonlasku. Ehkä upein koskaan näkemäni. Kuulen avopuolisoni kehuvan näkyä lapselle, joten en toista samaa asiaa – he ovat jo huomanneet sen. Miten tällaista näkyä voi kuvailla? Sen kokee niin henkilökohtaisesti… ja monella tasolla…
Yritän silti.
Aurinko, taivas, meri, saaret, manner… Taivaanranta on pilvetön ja aurinko paistaa matalalla. Aurinko on värjääntynyt hohtavan punaiseksi ja värjää maisemat oranssin ja vaaleanpunaisen miljoonilla sävyillä. Meri on pienen pientä nukkaa ja aivoni ymmärtävät sen hennoksi aallokoksi.
Ja varjot… Kaikki sadat luodot ja saaret heittävät pitkiä, pitkiä varjoja suoraan minua kohti. Meri ympärillä on vaaleanpunaista, epätodellista nukkaa.
Auringonkilo… Auringon upea, loistava, hohtava kilo tekee häkellyttävän kauniin sillan meren poikki. Mielipuolinen näky, niin lumoava ja sykähdyttävä – kuin minua varten tehty!
Jonkun toisen mielestä tämä voisi olla ”vain” auringonlasku, kaunis ehkä, mutta silti ”vain”. Minulle se ei ole ”vain”. Se on epätodellinen näky, täynnänsä symboliikkaa ja metaforia. Se kaikki sykähdyttää, pakahduttaa, ilostuttaa, pysähdyttää…
Meri, maa, saaret, luodot, puut, pensaat, talot, tiet, ihmiset, eläimet… Kaikki kovin pientä kaukaa katsottuna. Objektiivisuuden ruumillistumaa, oikeaa etäisyyttä. Kaikki on samanarvoista, yhtä ei olisi ilman toista. Kaikkia ja kaikkea tarvitaan.
Meri, rakkauteni. Luonto, sieluni. Kaupungit, järkeni. On niin ikävä merta, sen hajua, makua ja tuntua, ikävä isää. Veri huutaa luontoon, kokemaan, näkemään, seikkailemaan ja oppimaan. Kaupungit rumine ja kauniine taloineen, suurten mittojen pohjakaavat, ovenripojen detaljit, loogista, ihmismäistä, moniulotteista, yhtaikaa järkevää ja epäloogista…
Ystäväni, ymmärrätkö nyt, miten mahdotonta on kuvailla näkemääni? Tämä kirjoitettu kuvaus on vain kalpea projektio. Näen selkeästi kuvailun kohteen, mutta kertomukseni siitä on vain lampulla seinään heijastettu varjo.
Kiitin näkemästäni ja painoin kuvan sisimpääni. Annoin eräänlaisen uhrilahjan: en kuvannut tuota näkyä, vaikka kamera olikin mukanani. Se olisi latistanut tunnelman ja tuhonnut muiston.
Ja nyt kipinä siitä loisteesta elää sinunkin sisälläsi. Huomaat sen varmasti, jos pidät silmäsi avoimena ja mielesi valppaana. Ja kiitos, että jaoit tämän hetken kanssani.