Avopuolison kanssa saimme aikaan – tadaa! – rauhan 🙂
Kun keskustelu alkoi sanoilla: ”Mä en näe enää yhtään syytä jatkaa tätä suhdetta”, oli odotettavissa melkoista kädenvääntöä. Varsinkin kun oma vastaukseni oli: ”Tiedätkös, mä olen tällä hetkellä ihan samaa mieltä”.
Hetkiseksi mentiin vanhan kaavan mukaan. Avokkini hermostui, alkoi sijaistoimintona vaihtamaan kukkakimpulle vettä ja ryhtyi suoltamaan perinteiseen tyyliinsä: ”Mä arvasin mitä sä sanot! Sä oot niin ennalta arvattava! Suhun ei voi sitten luottaa tipan vertaa! Taas se nähtiin tässä, miten sä petät lupaukses!” jne.
Sitten vähän aikaa vielä ammuskelua sanoilla tunteiden piikkilankaesteiden takaa, mutta yllättävänkin pian (varmaan alle 5 minuuttia, ennenkuulumatonta!) alkoi molemmista juoksuhaudoista nousta repaleinen valkoinen lippu. Minä otin sarkasmivaihteen pois päältä ja emäntä otti käyttöönsä sordiinon.
Niin sitä sitten puhuttiin rauhassa asioista, hyväksyttiin että toinen voi olla eri mieltä, keskusteltiin. Tällaisia hetkiä on ollut niiiiin harvassa…
Sovimme, että yritämme vielä. Vielä kerran. Molemmat tietävät, että näitä ”viimeisen kerran” yrityksiä on ollut lukuisia, mutta vielä kerran silti yritämme yhdessä kiivetä tälle samalle vuorelle. Yritämme sopia asioista uusilla tavoilla ja pitää myös kiinni sopimistamme asioista.
Eli avoin sodanjulistus johtikin pienen kahakan jälkeiseen aselepoon ja rauhaan! Kuinka monta kertaa olemmekin saaneet aikaan tulitaisteluita rauhanlipun liehuttelusta, kuinka monta kertaa olemme potkineet toisiamme pois samalta vuorenjyrkänteeltä… (Ja kuinka monta kertaa ihminen voikaan käyttää kuluneita metaforia samassa blogissa? 😉
Nyt siis katsomme, yritämme ja teemme vielä. Katsotaan, kuinka äijän käy.
Luulisi, että tämän jälkeen olisi olo jotenkin tasaisempi. Mutta jotenkin tuntuu niin tyhjältä, vaisulta… Yritän hymyillä ja pitää kuorta yllä. Tarvitsisin kai vuoden yöunet putkeen tai jotain… =)
”Eespäin, eespäin! Ja waikka kuolohon! Pian woitto meidän on!” Tai jos nyt ei ihan kuolohon sentään 😛
-c-