Olen maininnut ennenkin blogeissani, miten elämästä pitää ottaa opikseen. Vastaan tulee asioita, joiden merkitystä ei sillä hetkellä ehkä tajua – joskus voi mennä pitkäkin aika asioiden oivaltamiseen.
Olen myös puhunut käsitteestä ”elämä opettaa”. Tämä opetus on välillinen seuraus siitä, miten ihminen on tosiaankin ottanut opikseen. Eli ei ole elämä-nimistä henkilöä tai hahmoa, joka päättäisi opettaa. Ihminen itse tuottaa itselleen nämä opetustilanteet – omilla reaktioillaan eri tilanteisiin (jotka ne taas voivat olla syntyneet täysin ihmisestä irrallaan).
Kohtaan tilanteen X ja toimin jotenkin huonosti/väärin tilanteeseen nähden. Jos otan opikseni, tiedän ensi kerralla, miten toimia tilanteessa X. Jos en ota opikseni, tulee vastaan tilanne Y, joka on X:ää isompi ja vakavampi tilanne. Taas sama, otanko opikseni vai en. Ja tämä jatkuu eteenpäin ja eteenpäin.
Eräs muotoiluni tälle on ollut se, että elämä ensin vihjailee ihmiselle, mitä pitäisi tehdä. Jos viesti ei mene perille, elämä sanoo sen suoraan. Jos tätäkään ei uskota, niin elämä vähän läppäisee poskelle. Jne jne. Itsekin olen toisinaan tarvinnut elämältä kunnon selkäsaunan oppiakseni jotain.
Ja viimeaikaiset tapahtumat ovat olleet todellakin jonkin sortin selkäsaunaa itselleni. En vain ole tajunnut sitä itse (olen taas ollut se oppimaton mörökölli). Tilanne on edelleenkin päällä, mutta jokin on auttanut näkemään sen paremmin.
Vituttaa kuin sitä kuuluisaa hampaatonta oravaa talvella (kun kävyt ovat jäässä). Itkettää, surettaa, suututtaa, kiukuttaa, väsyttää, harmittaa, hyydyttää, kallohalkeatuttaa, järkimenetyttää, kaikkea yhtäaikaa iloisessa sekamelskassa. Juuri silloin, kun kuvittelin, että elämä on alkanut taas valkenemaan. En nyt aio pysyvästi ryhtyä masistelemaan, kyseessä on kuitenkin ohimenevä tunnekuohu.
Ja jotain tässä nyt opetetaan. En vain vielä tiedä, mitä. Tai ehkä siitä on jo aavistus, pieni sellainen. Ja katkeruutta? Ei pisaran pisaraakaan =)
-c-