Nukuin tänään totaalisen pommiin. En ole kuullut herätyksiä (kaksi erillistä), eikä ole mitään hajua, miten ne olen sammuttanut. Toisen vuoksi pitää nousta sängystä. Ja jo kohta kolmen viikon ajan olen muutenkin nukkunut ihan oudosti, valvon yömyöhään ja herään kroonisesti liian myöhään aamuisin.
[B]Cityssä riekkumista[/B]
Se oli vain yksi osa-alue. Lisäksi olen alkanut riekkumaan Cityssä ihan liikaa. Tarkoitan, että suhteessa liikaa nykyiseen jaksamiseeni ja elämäntilanteeseeni. Sen sijaan, että järjestelisin omia asioitani (tai edes tekisin remonttia), iskeydyn kiinni Cityyn heti, kun vain mahdollista. Ja päätökseni, että vain hetken ajan, ihan kohta, juujuu — päätyvät siihen, että taas on kello yksi yöllä. Ja jos taas en ole kotona cityilemässä, niin keskityn fanaattisesti kulloiseenkin käsillä olevaan asiaan, oli se sitten työ, lapsen kanssa oleilu tai jonkin tulevan/menneen City-tapaamisen vatvominen (siis ihan tosissaan, huolestuttaa oikeasti).
[B]Elämänhallinta[/B]
Elämänhallintani on tällä hetkellä syvältä. En hallitse omia nukkumisiani, tekemisiäni enkä edes laskun maksamisiani. Ja se on todellakin syvältä! Ja tänä aamuna tähän kaikkeen heräsin. Oivallus.
Olen näemmä taas henkisesti sairastumassa, masennus on ikävän tuttu kaveri. Sitä se taisi sunnuntai-illan jutut päässäni olla (vrt. silloinen blogaukseni).
[B]Silti Cityssä?[/B]
Mutta miksi silti olen täällä? Tämä on henkinen purkautumiskanavani, tämä blogi. On auttanut monet kerrat. Ja samalla haluan antaa ihmisille selityksen siitä, että miksi tulen nyt rajusti vähentämään cityilyäni toistaiseksi. En kuitenkaan lopeta kokonaan, seuraan muutamia keskusteluja sekä tapahtumajärjestelyjä. Valokuviakin aion laittaa lisää, ehkä blogaillakin hiukan. Mutta tuntimäärässä aion selkeästi rajoittaa oleiluani Cityssä.
Se on vain yksi osa-alue, muitakin osa-alueita elämässäni aion taas oikoa, laittaa kuntoon, eheyttää, remontoida. Aika näyttää, miten sen kanssa käy — mutta ei sitä auta muu, kuin luottaa itseensä. Vaihtoehtoa ei ole, vain minä itse voin tehdä nämä asiat.
[B]Naiset ja minä[/B]
Vielä yksi asia, joka on mietityttänyt. Mulla on ollut ihmeellisiä käänteitä naisrintamalla. Mikä ihme siinä on, että vaikka olen tullut jonkun ihanaisen kanssa toimeen cityilemällä ja muuten, niin sitten jotenkin juttu on tuntunut lopahtavan. Ja huomasin, että olen itse tainnutkin alitajuisesti alkaa suorittamaan väistelymanööverejä. Argh! Olen ollut sairahan kiinnostunut ja odottanut tapaamista, ja sitten ITSE alitajuisesti mokannut hela jutun. Toki monet asiat vaikuttavat, mutta silti.
Miksi näin?… En tiedä, en todellakaan tiedä. Miksi sitä toimisi niin selkeästi omaa toivettaan ja haluaan vastaan? … Ehkä kyse on ollut jostain suojelunhalusta. Alitajunta on jo huomannut alkavat ikävät oireet yrittäen varoittaa tietoista mieltäni niistä. Ja kun en ole niitä huomannut, enkä niihin reagoinut, niin alitajunta sitten ohjaillut toimintaani eteenpäin. Suojelunhalu? Ettei joutuisi vedetyksi mukaan mun syviin rapakoihin ja kurjiin oloihin, heti kättelyssä, mahdollisen suhteen alussa.
[B]Oma vastuu[/B]
Ja; en tarkoita alitajunnalla mitään ulkopuolista voimaa, vaan sehän osa meitä kaikkia itseämme. Eli minä se olen siellä alitajunnankin tasolla aivan yhtälailla kuin tietoisessakin mielessä. Ja aivan yhtälailla ne alitajunnan ”ohjailut” ovat mun omia valintojani kuin tietoisenkin mielen valinnat. Eli oman vastuun piiriin tämä kaikki kuuluu.
Olen monasti toitottanut omien valintojen tärkeyttä. Tässä on ollut taas monellakin tasolla riipaiseva muistutus valintojen tekemisen vaikeudesta.
Elämä jatkuu, ja niin sen pitääkin. Rauhoitun ja rupean taas elämään ihmisiksi. Yhteillä edelleenkin saa, en aio sillä tavalla eristäytyä — eikä se olisi tervettäkään.
Kaikille muksaa talven odottelua / talvesta nauttimista! 😀
-c-
EDIT: Lisäilin sekavaan tekstiini väliotsikot vähän ryhmittämään tuota tajunnanvirtaa…