Myönnän, ettei mulla ole hajuakaan siitä, mitä haluan elämälläni tehdä – en tiedä elämäni tarkoitusta. Mutta tiedän, mihin suuntaan haluan mennä. Ja tiedän, mitä ratkaisuja se vaatii – jo heti tänään.
Silti peruutan, väistelen, välttelen – käyttäydyn ylipäänsä pelkurimaisesti ja raukkamaisesti itseäni kohtaan. ”Yritetään vielä”, ”asiat muuttuvat”, ”rakkaus voittaa”, jne.
Kun sisälmykset suorastaan huutavat, että tämä nykyinen tilanne ei ole sinua varten… Kun vatsaa vääntää fyysisesti ajatellessa kotona olemista… Kun hyvät tai edes tasaiset hetket ovat poikkeuksia nykyoloissa… Kun molemmat ovat samaa mieltä, että nykytilanne on hirveä… Kun molemmat ovat samaa mieltä, ettei nykymeno voi jatkua… Mitä siinä teen, mitä siinä valitan – kun kerran tiedän ratkaisun.
Miksi se on niin hitsin vaikeaa? Tänä aamuna koin jotain, joka taas sekoitti ajatuksia. Hän pyysi anteeksi. Käyttäytyi ensin ikävästi, sitten huomasi sen ja tuli halaamaan. Pieni asia – mutta silti niin iso. Ehkä sittenkin voisi onnistua?…
Varmaa on, että teen niin tai näin, tuskien taivalta se on silti. Itse olen valinnoillani itseäni tähän tilanteeseen ohjannut. Hyväksyn sen, menneitä askeleita on hyödytöntä katua. Mutta ehkä valita seuraavat askeleeni toisin.
Mutta hitto kun se voi olla niin raastavan tuskastuttavan kiduttavan vaikeaa…
Mietteissään, töihin epätoivoisti keskittyä yrittäen,
-c-