[Mobiiliblogi] Kirjoitettu auton takapenkillä puolenyön jälkeen nelostiellä matkalla Oulusta Jyväskylään
Nyt paluumatkalla henkisesti raskaalta reissulta. Viittasin aikaisemmin henk.koht. juttuihini, jotka vaikuttivat viime viikonlopulla Kotkassa vietettyyn City-viikonlopun viettoonikin. Kyseessä eivät sitten olleet sen enempää tai vähempää kuin pappani hautajaiset. Kaksi viikkoa hän jaksoi elää mummon hautajaisten jälkeen. Pappa lähti tapaamaan mummoa samana päivänä, kun lähdimme Kotkaan viikonlopun viettoon.
[B]Lähdön aika[/B]
Papan kuolema kosketti huomattavasti syvemmin kuin mummon kuolema. Mummo oli ollut dementtinen liki koko oman aikuisikäni ja hänellä oli ollut muitakin vanhuusiän vaivoja jo pitkään. Vain vahva sydän oli pitänyt hänet niinkin pitkään pystyssä. Tavallaan oli helppo mieltää, että hänelle hänen lähtönsä oli vain helpotus.
Pappa taas… Hänen kanssaan olen pystynyt keskustelemaankin itse aikuistuttuani. Tapasinkin hänet mummon hautajaispäivänä. Vanha, surullinen ja sairas mies, mutta silti mieli virkeänä – näin sen jo lapsuudesta tutun iloisen virneen ja selittämättömän pilkkeen silmäkulmassa. Vaikka väistämättä ajattelinkin, että näinkö näen viimeistä kertaa, niin en silti osannut odottaa näin pikaista lähtöä.
[B]Pojan työ[/B]
Ja se surun määrä. Miten raskasta onkaan lapsille ensin haudata toinen vanhempansa, ja sitten heti kolmen viikon päästä toinen. Ja miten raskasta on nähdä ja kokea se murhe vierestä oman surun keskellä. Ei siinä tämä poika voinut muuta kuin pitää selkänsä suorassa ja jakaa tukea äidilleen ja sukulaisilleen.
Käytin tarkoituksella sanaa poika, sillä harvoin olen kokenut näin voimakkaasti osallistuvani mihinkään ennen kaikkea poikana, äitini lapsena – vaikkakin aikuisena ja vahvana ihmisenä. Samalla olin vanhemmille sukulaisilleni, oman sukupolveni serkuille ja uuden polven lapsille kaukaisena sukulaisena edustamassa meitä etelän sukulaisia. Toki olin paikalla myös omana itsenäni, surevana lapsenlapsena, mutta jotenkin tuntui, että näitä paikalla olemisen tasoja oli niin tavattoman monta.
Ja kuten aina, pienet lapset, kaikki serkkujen lapset ikähaarukassa 1-12 vuotta, olivat niitä ilopillereitä, jotka jaksavat hymyilyttää suurimmankin surun keskellä. Elämän kiertokulku muistuu väkisinkin mieleen. Samaan aikaan sitä kuulee 70:sen miehen kertovan Veteraaniliiton edustajana omia lapsuusmuistojaan sota-ajan JrK 33:ssa taistelleen konepistoolimiehen – eli pappani – seikkailuista ja samaan aikaan sitä pitää sylissä 1-vuotiasta serkuntyttöä. Elämä on sangen ihmeellinen asia. 🙂
[B]Tunteiden kirjavat revontulet[/B]
Palaan moninaisin mielin kohti kotiani. Suru painaa edelleen, eikä varmasti noin vain häviäkään. Lämmin olo on harvoin nähtyjen sukulaisten tapaamisesta ja kaikista matkan pienistä, iloisista hetkistä. Iloinen olo on tavata myöhemmin tänään elämääni tärkeäksi muodostunut ihminen viikon tauon jälkeen. Haikea olo on ikävä pohjoisen maille. Synkkä olo on ollut nähdä läheisten suru ja tuska, kun aina niin iloisetkin kasvot ovat synkistyneet ikävässä. Mieli on hyvillään Lapin kauniista luonnosta ja lumisista maisemista.
Monta tunnetta, jokaisella oma tehtävänsä. Mistään ei ole tarkoitus pitää tiukasti kiinni, vaan jokaiselle on annettava tilansa tulla ja tehdä tehtävänsä. Ja jokaiselle tunteelle on myös annettava tilaisuus lähteä irti.
Kaikelle on aikansa.
-c-