Ilta, itsetutkiskelu, hollantilaisen kaverin kanssa riekkuminen, yön hiljaiset tunnit, kankea aamuherääminen, suihkuttelu, syömisen harkitseminen, kiukkuiset puhelinsoitot, kyyneleet lapsen surusta, jne.
Oliko tämä sen kaiken arvoista?
Viittaan aikaisempiin blogeihini: vaikeasta yhdessäolosta, riitelystä, hollantilaisen kaverini tapaamisen perumisesta, ja sitten sen järjestämisestä, uusista riidoista, taistoista, itkusta, kaikesta.
Ja kyllä, se oli sen arvoista. Sain kaipaamani etäisyyttä. Näin avopuolisossani puolia, joihin en ollut taaskaan osannut varautua. Löysin itsestäni puolia, joihin en ollut osannut varautua. Hinta oli kova ja katkera, mutta silti – tämä katkera kalkki oli nieltävä.
Ympäripyöreää, eikö? Ei tämä vielä niin selvää ole itsellekään… 8-vuotiaan lapsen itku ja hätä nostattivat vahvat tunteet ja kyyneleet itsessäni. Toisaalta kaikki se repiminen ja riehuminen parisuhteessa ei voi jatkua. Ei vain voi. Muutos tarvittiin. Kaverinkin kanssa tuli puhuttua _oikeista_ asioista, ei ollut ”pelkkää riekkumista” mun iltani.
Perspektiivi on jännä juttu. Miten tästä eteenpäin?… En tiedä vielä, kovasti on totuttelua myös näihin uusiin näkökulmiin, joiden olemassaoloa en aiemmin huomannut – olin aivan liian lähellä.
Elämä muuttuu, se on varmaa. Miten? Katsotaan…
Aurinko paistaa 🙂
-c-