Pohjoisen mummo kuoli jouluna aatonaattona. Nukkui pois, noin vain… Taustalla pitkäaikainen dementia ja erinäisiä vaivoja, joiden takia joutui osastolle ”pysyvästi” vajaat pari kuukautta sitten. Ei sitä osannut odottaa, olin ihan varma, että näkisin mummon vielä elossa sitten, ”kun menisin käymään Rovaniemellä”. Sitä vain uskotteli itselleen, että mummolla on vahva sydän ja että kyllä hän vielä siellä sinnittelee. Ruusuisia unikuvia, niinpä.
Nyt sitten menen käymään Rovaniemellä ja näen mummon. Arkussa. Lähden sinne paitsi itseni takia niin myös äitini tueksi. Muista meidän etelän sukulaisista ei taida olla lähtijöiksi erinäisistä syistä johtuen. Itse olen viimeinen, joka on nähnyt mummon vielä elossa pari vuotta sitten.
Ja joulun jälkeen tuli täyteen 16 vuotta isäni kuolemasta. Sitäkin asiaa olen mietiskellyt. Kynttilöitä ja ajatuksia muistoksi.
Jotenkin ristiriitainen olo, kun samaan aikaan kylässä on hollantilainen kaveri ja hänen venäläinen tyttöystävänsä — heidän kanssaan on ollut kaikenlaista hauskaa ohjelmaa. Samoin oma tuore parisuhteeni on syventynyt entisestään ja olen nauttinut yhdessäolosta ihan arjessakin suunnattomasti.
Pitäisikö tuntea syyllisyyttä siitä, että en osaa juuri nyt itkeä etäistä mummoani tai aikaa sitten kuollutta isääni? Pitäisikö tuntea syyllisyyttä siitä, että nautin niin parisuhteesta kuin ystävienikin seurasta?
Not. Ei näin, ei siksi, että ”pitää”. Kaikki aikanaan, surukin. Totta ihmeessä olen surullinen, ja olen poismenoa itkenytkin. Vaan elämä jatkuu ja mulla on lupa nauttia myös siitä. Meillä kaikilla on. Kuolema on luonnollinen osa elämän kaarta. Siitä on turhaan tehty sellainen iso kummajainen ja tabu, jota pitää vältellä ja kartella. Helvetti, ihmisiä kuolee läjittäin joka ikinen sekunti! Ja aivan yhtä samalla lailla, ihmisiä syntyy kasoittain joka ikinen sekunti 🙂
Tunnistin itsestäni tänään kyllä sitä kurjempaa puoltani, että olen painanut asioita pois mielestäni. Se on asia, jota EN halua tehdä. On helppo keksiä läjä perusteita, miksi on niin ”hyvä” painaa asiat pois mielestä. Puhua pitäisi. Sitä olen itsekin pyytänyt, puhumista. Pitäisi tehdä niin kuin itse saarnaan. Tässä tätä opettelua, jälleen kerran.
Kaikesta huolimatta tuleva vuosi näyttää valoisimmalta pitkiin, pitkiin aikoihin, kaikista mahdollisista sudenkuopistaan huolimatta. Olen pöhkö ja onnellinen. Ole Sinäkin, tänä armon Jamppa Puntin vuonna ’007! 😀
-c-