Aina kun luulee, että hetki on edeltävää parempi, alkaakin taas itkettää. Muhun sattuu, sattuu, sattuu. Tuntuu kuin sielua poltettaisi karrelle. Mua sattuu olla näin rikki, sattuu se, miten mut rikottiin ja se, miten mut pakotettiin repimään itseni irti sellaisesta, mihin olisin halunnut jäädä asumaan. Se on ehkä eroamista pahimmillaan: Joutua lähtemään, kun haluaisi jäädä siksi, että se, mitä oli, on rikottu peruuttamattomasti. Kun voisikin sanoa itselleen, että haluan tätä tai että toinen haluaa tätä, mutta kun kumpikaan ei halua, ja silti se on tehtävä. Mun oli lähdettävä ja mä lähdin ja yritän nyt kovasti olla katsomatta taakse. Se vain on pirun vaikeaa.
Tieto ja tunne – ikuista kädenvääntöä harrastava taistelupari. Mä tiedän, tiedän paremmin kuin mitään, että tämä on ainoa ratkaisu, mutta silti sisin huutaa eieiei. Ja kuitenkin on vain nojattava tietoon, suljettava korvat huudolta ja oltava vahva. Vaikkei edes haluaisi olla vahva. Vaikka haluaisi vain unohtaa ja olla niin kuin ennenkin. Paradoksi vain on, että ei voi olla kuten ennen. Ei enää.
Mä olen niin pettynyt, niin peloissani ja niin niin rikki. Haluan kysyä yhä uudelleen ja uudelleen, miksi, mutta se jää kysymykseksi ilman vastausta. Mua pelottaa tulevat päivät, mua pelottaa tämä tuska. Ja mua pelottaa, etten osaakaan olla vahva. Haluaisin vain käpertyä pieneksi ja antaa jonkun toisen kantaa nämä tunteet. Ajan parantava vaikutus ei ole koskaan tuntunut näin lohduttomalta. Entä sitten jos se parantaakin, mutta miten selviän huomisesta?