Olen huono luomaan kaverisuhteita. Joko en kiinnostu ihmisistä riittävästi, tai sitten ihan liikaa, niin että se alkaa olla jo jonkinasteista ihastumista. Tarvitsisin kipeästi ihmisiä, joiden kanssa voi jauhaa kaikesta mahdollisesta ja mahdollistaa mahdottomatkin asiat. Huomaan tulevani ärtyisäksi, mikäli en juttele oikeasti toisten ihmisten kanssa. Kaikki kunnia niille, jotka pystyvät hyödyntämään netin ja sen tarjoamat keskustelut, mutta itse en koe saavani niistä irti riittävästi, aito kohtaaminen on enempi minun juttuni.
Olen kai ns. vahva persoona, jolloin tunnun tapaavan vain kahdenlaisia ihmisiä: Niitä, jotka jäävät hiihtämään perässäni tai niitä, jotka kokevat vahvat mielipiteeni uhaksi omalle olemiselleen. Ajan kanssa minusta on tullut ujo, piilottelen mielipiteitäni, jotta en vaikuttaisi päällekäyvältä. Mikä tarkoittaa, etten ole oma itseni, muttei minusta ole mitään roolia vetämään. En silti halua loukata ihmisiä laukomalla totuuksia päin näköä, mutta tuntuu, että jos ei voi olla rehellinen alustä lähtien, niin jää ikään kuin jonkin roolin vangiksi.
Toivoisin kovasti, että ihmiset osaisivat erottaa toisistaan kaksi asiaa. Jos sanon jotakin ihmisen toiminnasta, en silti arvostele ihmistä kokonaisuutena, ainoastaan sitä asiaa, mistä nyt puhuin. Mutta usein ne kaksi tunnutaan mieltävän yhdeksi ja samaksi. Yritän selvittää asoita puhumalla siitä, mikä mieltäni painaa. Tämä tulkitaan monesti niin, etten pidä koko ihmisestä ja että minulla on jotakin häntä vastaan, vaikka aidosti sanon vain siitä, mikä harmitti, mikä ei tarkoita, että koko ihmissuhteen tarvii kaatua siihen paikkaan. Mielestäni kaveruus voi jatkua siitä huolimatta, että en kaikessa komppaa toista.
Itse odotan, että minulle tullaan sanomaan suoraan, mikäli teen jotain, jonka toiset kokevat loukkaavana tai muuten epämieluisana. Mutta koska ympärilläni on perässähiihtäjä -ihmistyyppiä, tuntuvat he hyväksyvän minut kokonaisuutena, mikä sinällään on hyvä asia, mutta ei enää, jos ei uskalleta/viitsitä sanoa ollenkaan mitään poikkipuolista. Tuntuu kummalta, että koska minusta tykätään, olisivat kaikki tekoni myös suoraan hyväksyttäviä sen takia. Eihän se voi niin mennä. Toki pidän itse ensisijaisesti huolen siitä, kuinka toimin, mutta mikäli ympärilläni on liikaa ihmisiä, jotka hyväksyvät kaikki tekemiseni, en saa riittävästi tervettä palautetta ja siitä nyt ei hyvää seuraa.
Sitä paitsi eri ihmisillä on niin eri odotukset ja tottumukset, etten voi tietää, mitä toisella liikkuu päässä. Jollei uskalla puhua omista näkemyksistään, ei voi tulla ymmärretyksi. Olen itse hirmu suora ja jopa yltiörehellinen, ja koen, että ihmiset hankaloittavat elämäänsä aivan tarpeettomasti sillä, etteivät sano, mitä tosissaan ajattelevat. Voihan asioista sanoa kohteliaasti, mutta silti niin, että viesti menee perille. Tuntuu, että viime aikoina tapaamani ihmiset mieltävät asioita kovin mustavalkoisesti, että joko sanotaan asioista suoraan, jolloin tulee oltua ilkeä ja tapeltua tai sitten pidetään suu kokonaan kiinni.
Kauhea vuodatus aiheesta, mutta kävi niin kuin elämässä usein käy, että tuli vastaan ryppyjä elon siloisella tiellä ja mietin näitä nyt sitten aikani kuluksi. Mikä meinaa että olen pahasti keskustelukaverin puutteessa. Mutta ilmeisesti omasta tuttavapiiristä ei juuri nyt löydy riittämiin keskusteluhaluisia ihmisiä, pitänee mennä jollekin keskustelutaidon kurssille vuodattamaan.. NOT! Kovin tuntemattomille ei pysty mitään muutenkaan vuodattamaan, mutta mitään aivan tyhjänpäiväistä on ilmoja pidelly -lätinää en jaksa kovinkaan kauan.
Alan ymmärtää, miksi ihmiset kokoontuvat ryypiskelläkseen. Viinan voimalla on ilmeisen hyväksyttävää sanoa monenlaista, mitä ei selvänä pidetä korrektina.. Mutta kun en halua ryypätä voidakseni puhua asioistani ja mieltä painavista asioista, haluan löytää ihmisiä, joilla on halua ja rohkeutta tehdä sitä selvinpäin! Ja livenä.