Mökki, kokko ja koskenkorva, niistä on suomalainen jussi tehty. Tosin jätin kossun ja kokon väliin, korvasin ne kaljapöhnäisellä futiksenpeluulla ja -katselulla. Kivaa oli, mutta silti en jaksa ymmärtää, että mikä ihmistä vetää näkemään kaiken sen vaivan. Tämä ajatus pälkähti päähän siinä vaiheessa kun katselin hitaasti moottoritiellä Helsingin suuntaan madellutta ruuhkaa ja huusin halleluujaa melko lujaa siitä riemusta, että olin matkalla Porvoosta Tampereelle eli aivan päinvastaiseen suuntaan kun valtaosa mökkeilevästä kansasta.
Miten mukavaa mahtaakaan olla tunkea puoli omaisuutta ja kitisevät kakarat autoon, käydä kippaamassa täyteen sullotusta marketista kottikärryllinen ruokaa ja alkosta toinen mokoma juomaa kyytiin ja aloittaa perinteinen perheriitely auringon paistaessa juuri niin kauan kun ilmastoimaton auto köröttelee tuskaisen hitaasti mökille, jossa säätila vaihtuu heti kamojen roudauksen päätteksi piiskaavaan sateeseen satunnaisten raekuurojen lyödessä tahtia mökin korjausta vaativaan kattoon. Kunhan tätä vitutusta on ensin hoidettu kippaamalla vaadittava määrä viinaa kurkkuun ja sitten raivoisasti tapeltu niin muijan kuin naapurin ja samaan aikaan mökille tunkevien niuhojen sukulaisten kanssa, onkin aika herätä krapulaisena pumppu tuhatta ja sataa iloisesti pompotellen hakkaamaan vuoden tarpeiksi saunapuita, jotta se ämmän nalkutus loppuisi edes hetkeksi akan tajutessa että se kirves saattaa livetä krapulaisen hikoilevista käsistä suoraan huudon lähteen torveen.
Tätä kaikkea pohtiessani tulin vakaasti siihen lopputulokseen, etten ikinä halua omistaa mökkiä.