Nukuin sitten yheksän tuntia mutkalla sohvalla, taisi lastenjuhlat imeä mehut musta tehokkaammin kun yksikään ryyppyputki. Heräsin kolmesti siihen, että nahkasohva oli
a) liian lyhyt
b) hiostava
c) muhkurainen
d) varusteiltaan puutteellinen, ei tyynyä tai vilttiä
mutten jaksanut silti kömpiä sänkyyn, matkaakin kun olisi ollut hurjat 4m.
Näin niin pelottavaa unta, että herättyä piti soittaa varmistussoitto kaverille. Tykkäs muuten, kun puol viis huudan että ’enkai mä oo oikeesti naimisissa teini-ihastukseni kanssa ja meil oo kahta lasta?!’ Taas on tienattu hulluuspisteitä ainakin viikoks. Mutta säikäytti niin perkuleesti. Mä en uskalla vähään aikaan lukee mitään kirjaa, missä päähenkilö on parisuhteessa, ettei samaistumisreaktio aiheuta kaverille muitakin jänniä aamuherätyksiä.
Tänään heräsin ite huomaamaan, että mulla on töitä enää kahdeksi viikoksi etiäpäin. Täytyisi kenties ryhtyä kattelemaan jotain uutta pestiä, ettei mene perinteiselle nukun ja elän miten sattuu -linjalle. Se on tosi petollista meininkiä, yht’äkkiä sitä vaan huomaa puolen vuoden vilahtaneen ohi. Enpä olis uskonut tämän mantran hokijoihin liittyväni, mutta kyllä se säännöllinen päivätyö antaa rakennetta eloon. Uskaltaakohan sitä enää ruveta yökyöpeliks anniskelemaan keppanaa janoisille..?