No niin, tuli ero, jo tovi sitten. Eikä siinä mitään, se oli kaunista niin kauan kun sitä kesti, loppu molemminpuoleisen yhteisymmärryksen ja kunnioituksen vallassa, maan päällä rauha ja valtakunnassa kaikki (edelleen) hyvin. Lähipiirille piti tiedottaa, etteivät kysele meitä pariskuntana enääs mihinkään ja muutenkin informoida, kun onhan se nyt melkoinen muutos kummiskin.
Ja nyt oon melko pihalla: Vähän joka toisella on ollunna jotakin marmatettavaa aiheesta. Oon saanu kuulla kommentteja kuten sä et vaan tajua vielä; oot in denial; feikkaat vaan, ei kukaan voi ottaa sitä noin hyvin; välititkö sä siitä alun alkainkaan kun et sure ton enempää; puhu niin helpottaa jne jne..
Voi elo. Mielestäni parisuhde on kahden ihmisen välinen asia, eikä kuulu sen suhteen ulkopuolisille ihmisille hiirenkikkareen vertaa. Ihanaa että läheiset välittää mutta kuka on hakannut sen kivitaulun, johon on kaiverrettu, että karikolle ajautuessa pitää hajota? Käsittelin kaiken tarpeellisen eron yhteydessä uuden eksäni kanssa, ymmärrän miksi kävi niin kuin kävi ja olen asian hyväksynyt.
Puhun itse jos tarvetta tunnen, painostamalla ei sanainen arkku aukene. Nyt tuntuu ettei voi välttyä kymmenen kohdan kysymyslistalta, aina uuden ihmisen kanssa sama litania läpi. Sanoin olevani ok, mikä tarkoittaa että olen ihan okei. Menetinkö muka uskottavuuteni ja luotettavuuteni vaan siksi, että erosin parisuhteesta? Nyt on tunne, että olen joku epänormaali välinpitämätön hirviö, kun en tilitä oikealle ja vasemmalle tätä minua kohdannutta Kauheaa Tragediaa.