Voi kamala mä olen taas urpoillut itteni ihan solmuun. Jotekin maailma ei ihan aukene mulle, kun en älyä ottaa asioista selvää ja nyt saan taas huomata, että oikominen joissain asioissa on ollut hiukan, noh, suuripiirteistä. Ja johtanut siihen, etten osaa varmaksi sanoa taas yhtään mistään mitään. Olen edelleen kuin pikkukakara, joka vaan pällistelee maailmaa ja tajuaa sen vähän omalla tavallaan. Ja sitten tulee niitä noloja tilanteita, kun joutuu todellisuuden kanssa törmäyskurssille ja siinä sitä sitten taas ollaan häpeän puna poskilla ja tollo olo päässä.
Hassua sinällään, kun kohtaa uuden jutun, sitä vois kysellä ja udella ja ihmetellä ja sitä kautta oppia, mutta mun sukuvika iskee tässä vastaan. Meilläpäin ei kyselty asioista, joita ei ymmärretty, ja sen mä olen sisäistänyt erityisellä antaumuksella. Kun en jotakin tajua, koen vain jonkin sortin häpeää siitä, etten asiasta jo tiedä. Se häpeä sitten tukkii kaikki esiin tunkevat kysymykset syvälle pimeimpiin sopukoihin, jonne ei tiedostamisen valo ikinä pääse tunkeutumaan. Lopputuloksena hienoista syyllisyyttä olemassaolostaan tunteva lapsiaikuinen.