Päätin lopettaa velttoilun, makoilun ja kattoon räkimisen (mitä muuta sitä työttömänä tekisi?!?) joten menin kuntosalille. Voi hirveä mitä rääkkiä. Joku omaohjaaja väänsi mulle sellaset ohjelmat, että siitä jos hengissä selviän niin voin lähtä samantein seisomaan keskelle motaria oottamaan, koska seuraava rekka jyristää yli. Just sellanen olo siitä tulee..
Sisko väitti että se on vaan alkuun, että kyllä se siitä tasaantuu kun muutama viikko taittuu taakse. En kehdannut äimistykseltäni pihistä vastalauseita ja nyökyttelin ymmärtäväisenä. Miten niin muutama viikko! Ikinä en mene takaisin, toiste en rehki ja sitäpaitsi jenkkakahvani ovat ystäviäni! Jos joku kysyy niin juu, kivaa on ollut ja mulla on ihan ilmiselvästi joku varvasvälitulehdus, minkä takia juuri nyt ei kuntosalilla käynti onnistu. Katsotaan sitten talvemmalla..
Luulin olevani kovassakin vedossa kun koko kesän olen heilunut mettäpoluilla koiranremmissä mutta mitä vielä. Hikeä pukkas niin että luulin jo kehonnesteideni valuneen ulos kokonaisuudessaan. Nyt ymmärrän, miksi sieltä sai _ihan oman pyyhkeen_ liittymislahjana oikein kuntosalin logolla varustettuna. Eihän ihmisestä jää tuollaisen jälkeen kuin märkä rätti.
Lisäpelotteena siellä on julmetun kokosia lihaskaappeja jotka puhisee pää punasena ja äheltää vatsarutistuksia kuin niiden henki riippuisi siitä. Pakko sanoa, että ei ihme jos ovat bodarit hermoheikkoa kansaa. Olisin minäkin, jos pitäisi repiä itseään lihasrevähdykseen asti milloin missäkin väkkyrässä hullun kiilto silmissä. Kerrankin tunsin olevani paikan selväjärkisin.