Muokkasin ja valikoin eilen 2007 haikuja.
Kontaktimuovit
silloin aina syksyisin.
Töissä muistelen.
Viimeinen rivi kuului ennen ”Tänään muistelin”. Molempia sanoja hiukan muuttamalla saadaan mittasuhdetta ja kontrastia. Ja tänään on usein melko turha sana. Nyt ala-aste-työelämä-akseliperspektiivi mukana, ja myös menneisyys, nykyisyys, kun verbi preesensissä.
Muistelin siis sitä kun äiti aina laittoi koulukirjoihin kontaktimuovit. Ja niitä kupruja joita jäi, jotka näyttivät suonilta. Joihin jäi ilmaa, happea. Joita sitten lyijytäytekynällä paineli joskus tylsällä tunnilla, jne.
Vastaavia muutoksia tein noin 20 muuhunkin 2007-haikuun. Joskus ihan vain viimeisen 2 sanan järjestystä muuttamalla. Tai muuttamalla verbin preesensiin tai imperfektiin. Lisäämällä pilkkuja.
Yksi esimerkki:
Harmauden rajuus
valtaa jokaisen varpaan
,upottaa mielen.
Tämä oli aluksi pienellä kirjoitettuna, ilman välimerkkejä. Pilkku meni vahingossa rivin alkuun, mutta tykästyin siihen heti. Siitä tulee visuaalinen vaikutelma aivan kuin olisi tukehtumassa jonkun väliin, ja sitähän uppoaminen on.
6 tuli merkittyä huonoksi:
Kyllä, katselin
pääsiäisenä filmin
nimeltä Stroszek.
Osa Stroszek-sarjaa, se viimeinen. Ei toimi yksinään lainkaan, ei kyllä edes sarjan osana. Kerron vaan että milloin katsoin ja minkä elokuvan. Eikä tuosta mitään kontrastia synny. Ja ”filmin nimeltä Stroszek” voisi ilmaista myös että ”Stroszekin” – pitää luottaa että lukija tietää että Stroszek on elokuva, ja jos ei tiedä, ei tuo ”filmin nimeltä Stroszek” mitään ratkaisevaa enemmän kerro. Eikä tuosta synny mitään kontrastia. Jos katselee jouluaattona Rambon, niin sekin jo paljon parempi. Ja tuo kyllä-sana, pelkkää täytehuttua. Jokaisen haikun voisi aloittaa että ”Kyllä, kävelen nyt kadulla”, mutta on vähän vammaista. Ei sekään tuo haikuun mitään lisää, vain LAIMENTAA sitä. Erittäin paska haiku.
Olin tuolloin kirjoittanut haikuja aktiivisesti ehkä 3 viikkoa.
Ehdottomasti tuon pitäisi alkaa että ”Pääsiäisenä/” ja sitten voisi olla jotain sen elokuvan kuuluisimmasta kohtauksesta, eli kanojen tanssista. Se liittyykin pääsiäiseen jotenkin. ”Katson Stroszekin villin/ loppukohtauksen.” No jos joku sen kohtauksen tietää, niin turha kuvailla että villi. Sekin pelkkä täytesana. Oikeastaan katsoa-verbikin turha, pitäisi riittää että mainitsee elokuvan, niin kyllä lukijalle tulee olo että tässä nyt joku katsoo jotain elokuvaa.
Pääsiäisenä
Stroszekin loppukohtaus,
pasha, lusikka.
Äh, tietenkin jos joku syö pashaa se syö sitä lusikalla. Ei käsin. Ei haarukalla. Ei pashaa voi juoda.
Noniin eli en saa nyt tuota haikua valmiiksi.
Tällaisetkin merkitsin huonoiksi:
Hattu. Hän. Ovi.
Hiljaisuutta. Käytävä.
Odotus. Portaat. Hän.
Pelonsekainen
kunnioitus – sitäkö
termiä haet?
Voi rakas juoppo,
en ole koskaan kuullut
mistään ”Kurvista”.
Jude&Greta
alkavat panna; BB:n
”pari” eroaa.
Teeveessä Jippu
ja Tea radiossa,
taas Top Tenissä.
Eka noista on ainoa joka on rajoilla. Riippuen missä olotilassa sen lukee. Tulee Pianonsoittaja-elokuvasta. Muut eivät kerro kenellekään juuri mitään erikoista. Se että jossain elokuvassa pari alkaa juuri panna, kun jollain toisella kanavalla joku tositv-pari juuri eroaa, ei se minusta kovin hyvä haiku ole. Tai se että menee Anttilan Top Ten -osastolle ja teeveessä on Jippu ja radiossa Tean Tytöt tykkää. En tajua miksi edes kirjoitin siitä mitään. Kurvi-haiku samaa hölmöyttä. Ja tuo yksikin olisi pitänyt olla tekstari, ei haiku. Yksi vain ei osannut selostaa mitä tarkoitti kun kutsui minua pelottavaksi. No pikaviestinä sitten jotain tuollaista laitoinkin, tai sitten se luki sen blogistani, mutta sanoi ettei se tuotakaan tarkoittanut.
Ehkä itseriittoisen oloinen voisi olla se sana. Että mitä minä jollain naisella teen. Mitä jollain naisella voisi minulle olla annettavaakaan oikein. Tarjottavaa. Mitä joku nainen tietää mitä en jo tiedä, siis sellaista joka minua kiinnostaisi edes.
Eihän asia noin ole, mutta joillekin voi sellainen mielikuva tulla.
Onkohan Audi-mies pelottava?