Kerran te olitte elinvoimaisia, ihmiset käyttivät teitä kertoakseen toisilleen asioita, tekivät merkintöjä kalentereihinsa, tärkeitä ympyröitä, joskus saitte olla lämpimän kämmenen suojassa, kahvihuoneen sanaristikon yllä, päättäväiset peukalot napsuttelivat teitä, saitte käyttää kykyänne, mustetta levisi paperiin viivoina ja kaarina, jotka tarkoittivat kaikenlaista, sitten teidät unohdettiinkin pitkäksi aikaa, tai jätettiin liiaksi aurinkoon, tai väärinpäin jonnekin, kuivuitte umpeen, näännyitte tarpeettomuuteen, kukaan ei enää tekisi teillä mitään, kukaan ei jaksaisi alkaa teitä kunnostaa, kun paperissa on muutama syvä rantu vailla sitä sinistänne tai mustaanne tai muuta ääntänne, niin teitä vain kirotaan, teidät tullaan heittämään roskiin, päädytte lopulta kaatopaikalle, hyvin todennäköisesti jokainen, ja sitten teitä ei enää ajateltaisi, aivan kuin teitä ei olisi koskaan ollutkaan, tulisi uusia tilallenne, niin luontevasti, mutta joskus saitte tehdä sitä mihin teidät alunperin luotiin, teitte reviiriänne sinne tänne, ja siitä ja olemassaolostanne kiitos, jossain syvällä sisimmässään universumi aivan varmasti resonoi teitä.
