Pölyt Aalto-maljakoissa
On lauha marraskuun sää.
Katson verhojen välistä kadun toiselle puolelle.
Hajanaisia läikkiä laimeaa lunta kelmeällä nurmella,
josta kohoaa iso talo,
jonka koko seinä melkein pakahtumaisillaan
sälekaihtimien hiljaisuuteen,
elottomiin verhoihin,
kaikkialla liikkumattomia mustia ikkunoita.
Mutta käsiä ja kasvoja ja jalkoja ja avaraa ja täytettyä tilaa tuoltakin löytyisi.
Eteisessä pari hiekan murusta.
Olohuoneessa esineitä puusta ja nahkasta.
Tv. Johtonsa sykkyrällä sikin sokin.
Kirjakaapissa kuvia kehystettyinä,
kertoen että jotain on joskus tunnettu, opittu.
Ja alalaatikossa läjä muistoja vaikka mistä.
Aalto-maljakossa pölyä.
Raamattu muiden kirjojen lomassa,
haperoine kellastuneine kuolinilmoitusleikkeineen.
Makuuhuoneessa kelloradio ja itsevarmat digitaalinumerot.
Vessassa peili jossa vesiläikkiä, hajanaisia osia sormenjäljistä.
Pyykkikori vaatemyttyjä ahmineena ja kylläisenä.
Keittiössä leipiä ja hedelmiä maljakoissa.
Kahvinkeittimessä vähän kahvin tähteitä, pinnalla rasvaa.
Jääkaapissa pussillinen tomaatteja,
jonkun kyljessä ehkä läikän alkua.
Ketsuppi. Sinappi. Kaikkea sellaista.
Olisi. Jos sinne voisi päästä katselemaan mitä siellä onkaan.
Ja on siltikin.
Rakkausruno juopolle naapurille
Mitä kuuluu sinun elämään.
Millainen ihminen olet.
Tiedän sinusta oikeastaan vain että
sammuttelet välillä valoja, televisiota.
Viet panttipulloja.
Joskus ovemme törmäävät kun poistumme samalla kertaa.
Usein hyräilet jotain, hyväntuulisena.
Mutta tiedän miksi linkkaat oikealla jalallasi.
Ketä sinä ajattelet iltaisin.
Ketä, tai mitä, kaipaat.
Milloin viimeksi keitit mannapuuroa.
Muuttaisin kohta pois läheltäsi.
Et osaa arvata, mutta itken meidät erottavan seinän takana.
Tuntuu että voisit olla vaikka maailman upeimpia ihmisiä,
mutta kukaan sitä tuskin tulee ajatelleeksi,
paitsi minä, nyt pidellessäni tarhassa ompelemaani patalappua käsissäni,
laskiessani pahvilaatikkoon.
Noin 0,13 grammaa
Bulgariassakin on kahvikuppitehtaita.
Islannissakin on liikennevaloja.
Belgiassakin on pizzerioita.
Havaijillakin on lelukauppoja.
Mongoliassakin on uimarantoja.
Walesissakin on stand up –koomikoita.
Andorrassakin on sairaanhoitajia.
Perussakin on perhosia.
Uudessa-Seelannissakin on jäätelöautoja.
Ja myös Taiwanissa pilvenhattaroita.
Sekä Vanuatulla (vai Vanuatussa?) aivan varmasti
joku kaunis ja herkkäkin nainen joka juuri on kuullut radiosta
tietyn John Lennonin kappaleen
ja katsoo ulos ikkunasta, jossa ei ole lasia, katselee
meren aaltoihin ja unelmoi aidosta rakkaudesta.
Mutta millaisia ja mitä ja ketä
tarkalleen, missä
ja kuinka täsmälleen,
ihan toisaalla minusta,
kuin ei muka olisikaan.
Tahtoisin jotain tietää, vaikka mitä.
En ole koskaan käynyt Tunisiassa.
En koskaan ole kohdannut ketään Tunisiasta.
Koskaan en ole koskettanut mitään tunisialaista esinettä, tietäen että se sieltä olisi.
En tiedä yhtään tunisialaista
ihmistä, kirjaa, laulua, elokuvaa, taulua,
tai edes kaupunkia, Tunisian lippua en tunnistaisi,
oikeastaan vain sijainnin tiedän – Välimeren eteläpuolella.
Mutta minulla on yksi tunisialainen postimerkki,
huomasin sen eilen lattialla, aivastettuani.
Se painaa ehkä 0,10 grammaa, tai 0,15.
Jonkun miehen pää ympyröitynä, reilu parta, vuosilukuja,
piirros jostain rakennuksesta, hiekkaa,
haalean sininen taivas.
Olisiko mahdotonta että joku jossain, ja monikin jopa,
pitelisi juuri nyt ollessamme metsinemme
merinemme tällä kohdalla
avaruutta
tätä samanlaista merkkiä sormissaan,
silmänsä suunnattuna sen pinnalle, ja…
?
Ruusunmarjasotapensaat
muistan yhtäkkiä yöllä
kun asuimme Saarijärven B-alueella
mäen kulmalla oli rykelmä ruusunmarjapensaita
varmaan aina joskus kirkonrotan jälkeen
meitä keräytyi siihen talon päätyyn muurin ympärille
en muista miten se aloitettiin
kuinka päätettiin kuka on kenenkin puolella
vai oliko kaikki kaikkia vastaan
mutta kohta marjoja revittiin ja niitä räiskyi sieltä täältä
ja kaikki kiljui tuskan ja osuman riemusta
isommat pojat heittelivät ihan täysiä
ja nauroivat kippurassa kun saivat jollekin mustelman
välillä kaatoivat nurmeen ja rutistivat niskasta
selän täyteen siemeniä ja hieroivat ja taputtelivat
se pisteli ja poltteli vittumaisesti
tai en muista kävikö minulle oikeastaan koskaan niin, mutta näin ilmeitä
tykkäsin eniten heitellä keskikokoisilla
isot lätsähti hyvin mutta niissä oli paljon ilmaa sisällä
pienillä taas jos heitti kunnolla niin käsi revähti
päähän oli paras osua mutta vaikea joten
useimmiten tähtäsin vaan mahaan
jos halusin kostoa väijyin mutkassa kahden pensaan välissä kyyryssä niin että kun
toinen juoksi pakoon jotakuta niin pääsin yllättämään vastapalloon
joskus keräsin salaa kouran täyteen ja heitin jotakuta
usein niistä vain kaksi tai kolme osui mutta se yllättyminen
että halusin juuri sitä heittää sillä määrällä, se oli hauskaa
aina jossain vaiheessa kun marjoja oli jäljellä enimmäkseen
vain nurmella tai asfaltilla tai alhaalla kadulla
talkkari matoi lätsä päässä naama punaisena
ei meidän vaan viinan takia
ja totesi varovaisesti että voisimme lopetella, että ei saa heitellä niitä
se tuntui epäreilulta, mutta ei kukaan enää montaa heittänyt kun se oli kadonnut
mutta minulla oli yleensä olo että se vaan veteli viinaa ja vakoili meitä sälekaihtimien takaa
kun ei televisiosta kuitenkaan tulisi mitään parempaa
ja näön vuoksi vaan kävi jotain sanomassa
monesti lähdimme sitten kiikkupolttosta tai koteihimme tietokoneilla pelailemaan
tai nukkumaan jos kello oli jo paljon
mitäköhän nekin kaikki nyt puuhailevat
en ole kuullut kenestäkään yli kymmeneen vuoteen
kai niillä ehkä on työt ja vaimot ja asunnot ja lapsia
ja ovat suurinpiirtein normaaleja suomalaisia
en tiedä lainkaan missä nyt ovat ne
joita niin usein heitin ruusunmarjalla otsaan
niin että napsahti
Sinä tai joku vastaava
Sinulla saattaa olla muistikuvia
että olisit joskus istunut linja-autossa
ja miettinyt entä jos joku jossain lähistöllä
tai vaikka etäällä on ottamassa sillä hetkellä kuvan,
tai videokuvaa, katsoen tähtäimen läpi, ja itse kuvassa tulee näkymään
sitten vain auto, sen perä, kyljet, renkaat, ikkunoista ei tavoita
sinua, ja hyvin todennäköisesti ei tavoitakaan, eikä
mistään seikasta voisi päätellä että silloin sen linja-auton mukana olisi joku
sellainen kuin juuri sinä, aivan kuin et muka olisikaan,
aivan sama kuin et olisikaan, siinä
samettisella istuimella, ulapan värisellä,
ja kuvan ottanut ei saa koskaan tietää sinusta mitään,
ja kyllä, sinua kuvattiin, välissä oli
järvi, linja-auto meni mäkeä kaarteessa,
oli upea hellepäivä, sen kaunein hetki,
järven toisella puolella, se oli ehkä Näsijärvi,
kuvattiin raporttia, tai puhuttiin vain kameraan,
jotain, ja se pätkä, myöhemmin, paljon myöhemmin,
näytettiin sen ohjelman, oliko 20-vuotisjuhlalähetyksessä,
ja silloin minä katselin sitä, oli myöskin kesä,
sohvan musta nahka tarttui kyynärpäihin,
kiinnitin huomiota taustan linja-autoon, keitä siinä on,
minkä nimisiä, minne menossa, minne matkalla kukin,
mitä he ajattelevat, näkisinkö milloinkaan ketään, tunnistaisinko,
en tietenkään voisi, ja olisin halunnut sinne,
tietenkin totaalinen mahdottomuus, päästä linja-autoon joka näkyy
televisiossa, vuosia sitten kuvatussa muutaman sekunnin hetkessä,
toisella puolen järveä, mutta samalla aloin unelmoimisen,
että joku ilta voisin kohdata jonkun kenen voisin kuvitella olleen siellä,
jonka uskoisin joskus ajatelleen, jossain, ja monestikin vaikka missä,
sellaisia kuin itse ajattelin silloin ja kokevan miten niinä sekunteina koin,
jollaisia ajatuksia toivoin jonkun ajatelleen silloin – tai
kuvittelin – siinä mäkeä ja mutkaa tyytyväisesti kiirivässä linja-autossa.
Tällä viikolla olen tulossa luoksesi.
Tällä viikolla siellä on ammuskeltu linja-autoja kivääreillä.
Olen kaikesta huolimatta onnellinen etten silloin kerran katsellut mitään muuta.
Minulla on ajatus sinusta.
Minulla on idylli sinusta.
Ja tämä hehkuva utopinen totuus;
se siellä sametilla istuva olit sinä,
tai joku vastaava.
Ensimmäiset mustatmakkarat
Söin tänään ekan kerran mustaamakkaraa.
Kevät aluillaan karkauspäivän jälkeen.
Jäätyneen loskan keskellä
grillin kupeessa hajareisin lapoin suuhuni,
ja tykkäsin, tai sitten se oli nälkä.
Lauantai-iltapäivässä oli väkeä liikkeellä vasta harvakseltaan.
Autoja meni hiljalleen,
useimmat niistäkin vähä-äänisiä takseja tyytyväisinä ilman asiakasta.
Nenästäni valui hyvin hitaasti räkää linnun hyvin rauhallisen kujertelun hyvin lempeään tahtiin.
Edessäni tyystin tyhjä parkkipaikka johon tuijotella.
Mitäpä siinä muuta kuin syödä ja miettiä tätä maailmaa.
Että maailma ei kerro miten päin olla,
mitä pitäisi olla tekemässä.
On hirveästi erilaisia ruokia ja versioita niistä,
paikkoja, tilanteita, säätiloja, variaatioita niistä,
ja hetkiä, ja henkilöitä, rajattomat yhdistelmät joihin olla kyllästymättä.
Maailma kyllä syömisineen ja juomisineen ja pöytineen pitää meistä huolta.
On meitä varten, meille, meidän.
Ympärillämme kuin megalomaanisen massiivinen tilataideteos.
Tätä opin tänään
neljältä pätkältä mustaamakkaraa,
puolukkahillokeitaalta,
valkealta muovihaarukalta,
ja syvältä kertakäyttölautaselta jossa siniset raidat.
Tämä kaikki
Sanat sinulle tähän hetkeen
Mieti minua
Kebabilla keväässä