ELEGIA (24.12.00, 4.1.01)
Minun kanssa saat verbien merkitykset tapahtumaan kauttasi puhtaasti,
kunnolla, asioille oikean elon, juokset – juokset; tunnet
juoksevasi, olet juoksua, sinussa juoksu, sinä juoksemassa maailmassa,
juoksemassa sinua, minulle, itsellesi, kaikelle, kaikesta, juoksemiselle,
sille minne juokset, sinne haluat juosta, sinne tykkäät juosta,
tykkäät siitä, haluat sitä, sinulla on halu ja tykkääminen ja tunteminen.
Ei tarvitse kaikelle syynä olla yksinäisyys.
Esim alat opetella kesällä 1996 Tiedon portaista italiaa,
koska olet nähnyt Eros Ramazzottin videon Piu bella cosa,
ja se äijä hyvännäkönen ja suosittu,
naisiin vetoaa etelämeren charmi, tummuus,
se miltä kuulostaa,
sitten pänttäät vähä kielenpätkiä ja valmiita lauseita,
laitat kirjeisiin, että ees semmosesta sinusta ne tykkäis,
tai niitä kiehtos,
etenkin että ees se tai joku muu kohta tekis niihin vaikutuksen,
sitten ne vois mennä lankaan ja hämäytyä että oisit semmonen kuuli hemmo,
vaikka jos ne vaan tietäs,
minkä vaan niistä monista jutuista mitä olet tai
mietit tai teet tai olet ajatellut. Niin… Nekin
vaan… Ihmisiä niin moneen lähtöön,
siitä vaan lähestyt, ja samalta se tuntuu
kun se siitä lähtee, erilaisia te olette,
sinä se erilainen olet, jollekin kerrot:
Olen yksinäinen. Miksi?
Olen niin erilainen.
Millä tavalla? Älykkäämpi kuin muut.
Kuka? Minä. Miks?
On enemmän älyä kuin muilla.
Keillä muilla? Ihmisillä.
Silti lähdet kauppaan miettien olisikohan
jonkun tiskin kohdalla joku siellä johon voisit samaistua.
Ja siellä niitä pyörii.
Et todella tiedä kuka on yhtä yksinäinen, tai
kuka tuntee olevansa niin poikkeava ja niin ulkopuolella ja niin
hyljeksitty ja pelätty, paria olet epäillyt,
niillä olet nähny teipit ranteissa, tai sitten ne on kylähulluja,
kaikki tietää, jokainen on kuullut,
kellään ei ole käynyt mielessä termi ”yksinäinen”.
Ne on sellasia, ne voi jättää sellasiks,
ne voi jättää kävelemään vaahteranlehtien keskelle
ilmapallot molemmista lapasista kohoten ja karvalakki otsalla.
Ei niitä kuulu auttaa, ei niistä kuulu pitää,
paitsi naureskella ja osoitella ja sellaista muuta kollektiivista.
Kuka on seuraava sellainen, nämä on jo viisikymppisiä.
Kuka on seuraava.
Seuraava tämän kaupungin sokkeloissa tai sohjossa tai sohvalla
ranteitaan rauhassa irti sahaava yksinäinen tai ns kylähullu.
Kuka on se joka seuraavaksi alkaa nähdä
vihertäviä pikkuhahmoja parketissa ryömimässä, kuka selaa
puhelinluetteloa, kuka ottaa kiikarit ja rupeaa tiiraamaan
millaista menoa on tavallisissa kodeissa, vähän se siihenkin pettyy, kun
siellä ei tunnu asuvan ketään, ja
kukaan muukaan ei tunnu olevan
tekemässä mitään.
Jos se huomaisikin kiikarit joskus.
Jos sille joskus sattuisi kohdalle hyviä tunteita ja tekoja,
ihminen joka mielellään tuntisi ja tekisi lempeällä syötöllä hyvyyttä
sitä kohtaan, ja mielellään, ja luonnollisesti, ihan aidosti, ystävänä,
ja ottaisi vastaan sen mitä se toinen on,
niin ei tarvitsisi mailailla sairaalloisesti,
tai käydä helvetisti kaikenlaisia haaveissa heittelehtiviä monologeja,
että olen minä ihan hyvä ihminen, ja onhan minulla asiat ihan hyvin,
minulla on rahaa, sitten minulla on kaikki terveenä,
pääkin yllättävän, sitten olen älykäs, ja ulkonäkö eteerinen,
saan ihailla itseäni, ajatella itseäni,
saan kosketella käsiäni ja jalkojani,
voin tehdä itselleni ruokaa ja syödä sitä,
nukkuminen ja paskalla käyminenkin on tosi mukavaa,
telkkarissakin joitain hyviä sarjoja,
kuuntelen talitintin sirputusta ja unelmoin tyynyllä
vaikka siitä minkä tietokonepelin seuraavana lataan netistä,
semmosta, monenlaista, otsikon yksinäisyys sisällä,
hyvää, pahaa, ihanaa, paskaa, inhottavaa, inhoa, vihaa, toivoa,
vitutuksen kipinöitä, perkelettä, raivoa, lumoutumista, mutta
yksinäistä tällaista, itselleen tällaista, itsessään tällaista,
jakamatonta, kohteetonta, kuin hymyilisi avaruuteen, kuin
saisi kokeesta kympin ja seuraavana sekuntina olisi
ainut ihminen maapallolla sata vuotta,
tai jos on huono olo ja tietää että kukaan ei
haluaisi kuulla kukaan ei haluaisi auttaa kukaan ei auttaisi,
silti käy läpi joitain joiden varmasti tietää inhoavan,
että jos tyytyisi niihin, jos edes kokeilisi,
ehkä se jotain tekee.
Sinulle asian ja tunteen ja toden ”yksinäisyys” sisällä ja takana.
Sulkee luurin. Iskee luurin kiinni.
Sanoo anna minun olla ja laskee luurin alas.
Sitten vaan jotenkin poimit itseäsi haudasta ehkä pari päivää tai viikkoa
takaisin itsesi ilmoille, että jos siitä joku hyöty olis.
Väännät jotain itsesuggestioskeidaa: Sinä tulet.
Ja maailma väreilee meitä, me hengittämässä aamulla nurmen kastetta kasvotusten.
Muurahaisiakin varmaan on ja perhonen.
Uneliaan voikukan nupun poski hymyilee napaasi vasten.
Vaikka lähtisit käymään vessassa tai nukahtaisit siihen taivaan alle
niin sinä joka tunnistat minussa itsesi onnen olisit missä pitääkin
kuka pitääkin sellainen kuten silloin mietin että pitääkin,
olisit luonani, et jokuna jossain silmissä hauras kajo jotenkin vaan
yhtäkkiä minun kanssa.
Mietit valvomistasi jouluyönä, tuollaista puuhasit, mukavaa se,
laitat sitä koneelle ennen loppiaista,
tuumailet miksiköhän, ei ainakaan ole ihan niin synkeitä rukouksia kolkon hajuisessa päässä:
Tarvitsen rakkautta.
Joo kyllä tietenkin, mutta se ei riehu huimaavana mantrana kallossani,
joten voin istua tuolilla naputtamassa toisiakin verbejä ja abstrakteja virkkeen osia,
sitten menisin nettiin ja tunkisin tätä joillekin,
etsisin jotain pelejä ehkä tai muuta.
KÄVELEMISTÄ, ISTUMISTA (4.1.01)
hänen jälkeen käännyn tunneliin menen portaat,
menen kaakelien välistä avaan ovet,
tulen kaupunkiin, laskeudun,
kuljen lumisia katuja, kuulutus loittonee,
kiskojen teräs jää taakseni sinne jonnekin,
juna vielä pysähtynyt,
silmät ja sormet siellä jätän omaan arvoonsa,
lähtevät minne lähtevät,
hänen reppu ja takki,
poistuvat oloni kevyt yhä tässä,
tässä, ja kun menen katettuun käytävään
mietin omiani yksi pyörä jota näin huuhdeltavan
aurinkoisella sisäpihalla, kuin olisi joku toinen kaupunki,
melkein Portugali kultainen noutaja lötkötti vieressä poika
pyörän isäntä ja sillä mustat lyhyet hiukset olin etsimässä huonetta
jonka vuokraisin vartti ja löysin sen pehmeän hienon rouvan, salin
alkoi esitellä päiväunisena voisin käyttää jääkaappia ja olohuonetta
ihan vapaasti mutta en halunnut sellaista siksi joka odottaa minun tuloa
astelin tyytyväiseen sänkyyni kahville.
Yksi silmälasipäinen poika armeijahiuksineen katsomassa vaunusta
lepäävään maisemaan juteltuaan kämpän vuokrista muitten univormulaisten
kesken, junan vasempien ikkunoiden läpi auringon punainen pompula suoden
aitoa lempeyttä, turvallista rauhaa, mystisen varmaa empatiaa olin
palaamassa Torniosta jossa hain paikkaan jonka luokkien katoista roikkui
rampoja torsoja, ehkä vain ihmisiä hain edes viereen,
H****** Harold siellä oli,
mutta ei löydy netistä,
ei mistään tunsin kuitenkin yhteyttä suureen joukkoon ihmisiä kun katsoin
sen edessäni istuvan pojan profiilia kun se oli hiljaa meidän maa tämä on
muutamme pois kotoa yritämme kehittää mitä alkaisimme tehdä
voimme edes vähän jutustella toisillemme joistakin huolistamme käytävän
yli matkatessamme samaa reittiä tai voimme katsoa toisiamme salaa ja
kuunnella salaa ja toivoa salassa hyvää niille jotka ovat lähellämme sen
pari sataa kilsaa jostain johonkin, myötätuntoko on yhteyteni toisiin,
saanko tarvita parempaa.
Yhtäkkiä olen poimimassa avaimia,
erotan äidin puhelinääntä.
Saavun sisälle.
Asiat silleen kuin jäivätkin häipyessäni hakemaan häntä asemalta
maanantaina 23:15.
Kohta huomaan ihailevani kamerani toimintaa, se tuntuu eriltä kuin
se jota pitelin epätoivoisena käsissäni kun hän tutki jossain vieressä
jotain mainosta. Näin variksen antennilla,
tuli hyvä olo ja hain äkkiä uuden Konicani, rupesin säätämään,
huomasin että objektiivi ei ole oikein, se oli kiertynyt irralleen.
En saanut sitä entiselleen.
Taistelin yli tunnin sen kanssa. Ja
onnistuin, tuli hyvä olo, mutta varis
ei ollut siellä.
Tuska arpeutui sormissani.
Hulluus tuntui vetäytyneen bunkkereihin.
Taas sama mukava kamera kun istun yksin sänkyni äärellä,
vakoilen varovasti verhojen välistä,
jos ilmestyisi kiinnostava hahmo jonkinlainen.
Tunnen että on hyvä.
Tämä on hänen jälkeen, kaadan kahvia,
sitä ei hän tiedä eikä erota eikä voisi tietää,
kukaan ei hengitä valvomassa ja reagoimassa ja kommentoimassa ja
vastaamassa ja odottamassa ja vaatimassa, saan ottaa toscakaakkua
leikatun palan, eteinen hehkuu normaalina, on paikallaan samana ja omana,
kuin pitääkin, käsineet ja kaulaliinat kohdallaan,
kaikki paikat tuntuu siltä mitä ne oikeasti ovat, tuttuja,
minua varten olevia.
Että joku kävi täällä? Minä olin sille minä? Minä meissä?
Me kävimme täällä?
Olohuoneen pöydällä muutamia kuppeja, paahtoleipä,
mutta ne voisi yhtä hyvin olla minun kaikki.
Se kun istun sänkyni reunalla, katson videon kelloa,
pohdin mitä ohjelmia oikein tulis, torstai ois, varmaan monia uusia,
oisko semmosta mistä tykkäis,
hänen jälkeen kelpais ehkä monenlaiset,
olisi hyvä alkaa katsoa telkkaria,
ihan hyvä olo,
istun sänkyni reunalla.