• Maria Ohisalo

Niin kauan kun puhutaan sinkuista, ei tehdä politiikkaa

(Ironinen) Kiitos Väestöliitolle blogauksesta, jossa asiantuntija kertoo kaiken sen ajan, jolloin sinkku ei etsi parisuhdetta olevan nolla-aikaa. Sinkkuus nähdään poikkeuksetta puutteellisena tilana, jossa aktiivinen pyrkimys on kohti parisuhdetta ja ennen parisuhdetta sinkun velvollisuus on etsiä itselleen kumppania. Harva sinkku tavoittelee koko loppuelämänsä viettämistä itsekseen, mutta on heitäkin, jopa enemmän kuin maassamme ruotsinkielisiä. On alentavaa ajatella, että sinkkujen elämän merkityksellisin asia olisi parisuhteen etsiminen. On hyvä muistaa, että harvat määrittelevät itsensä ja ajankäyttönsä ensisijaisesti parisuhteen ja sen puuttumisen kautta, vaan elämän tärkeät ja ajankohtaiset asiat voivat löytyä aivan muualta. Samalla kun parisuhde asetetaan yhteiskunnassa jalustalle, unohdetaan helposti, että perinteinen yksiavioinen heterosuhde ei ole kaikille oma.

Olen kohta 30-vuotias yksin asuva helsinkiläinen – lajissani siis hyvin tyypillinen. Kaikkiaan meitä yksin asuvia on Suomessa miljoona. Miesten kaikissa ikäluokissa yksinasuvia on vähintään viidennes ja yksinasuminen lisääntyy miehillä ja naisilla heti uudestaan 40 ikävuodesta lähtien. Sinkkuja säälivät blogaajat unohtavat usein sen, että yksin asuva ei välttämättä ole sinkku ja sinkku taas saattaa asua yhdessä muiden kanssa. Yksin asuminen on monelle mieluinen valinta ja osalle pakkovalinta. Osalle se tarkoittaa yksinäisyyttä. Sinkut kuitenkin helposti leimataan villeiksi ja vapaiksi, hyvin toimeentuleviksi kaupunkilaisiksi sinkkubileissä hyppääjiksi, vaikka tosiasiassa yksin asuvia ja eläviä on kaikenikäisissä, kaikissa tuloluokissa ja kaikkialla maassa.

Niin kauan kun puhutaan sinkuista, ei tehdä politiikkaa. Jos sinkut ovat julkisuudessa vain viihdeohjelmien puolisonmetsästäjiä, kukaan ei tule menneeksi ilmiössä pintaa syvemmälle. Politiikalla pitää helpottaa köyhyysriskissä elävien yksin asuvien tilannetta ja luoda väyliä ulos yksinäisyydestä. Yksin asuvien asemaa pitää parantaa tukemalla pienten ja kohtuuhintaisten asuntojen tuotantoa. Samoin on aika yhdenvertaistaa lainsäädäntöä, joka nykyisellään kohtelee yksin asuvia epätasa-arvoisesti yhdessä asuviin verrattuna: kotitalousvähennyksen tulisi olla kotitalouskohtainen, ei henkilökohtainen, isien pitäisi saada isyyspäivärahansa, vaikka eivät asuisi lapsen äidin kanssa yhdessä ja niin edelleen. Yksinäisyyteen voidaan vaikuttaa järjestämällä asumista, palveluita ja julkisia tiloja niin, että ihmiset pääsisivät nykyistä paremmin kohtaamaan toisiaan.

Ei pidä unohtaa, että yksinäisyyden taustalla on usein kokemus eriarvoisuudesta. Siihen kokemukseen vaikutetaan parhaiten tekemällä tuloeroja tasaavaa politiikkaa ja mahdollistamalla kaikille asunto ja perusturva, jotka kannattelevat ja mahdollistavat ihmisten itsensä toteuttamisen. Lain pitää kohdella ihmisiä yhdenvertaisesti oli ihminen sitten päättänyt asua yksin tai viettää elämänsä sitoutumatta parisuhteeseen. Kukin tavallaan ja laki kaikkien puolesta.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

9 kommenttia

Libre_

14.2.2015 13:36

Väestöliiton Parisuhdekeskuksen(!) blogi oli taidettu suunnata heille, jotka itse määrittelevät oman elämänsä ongelmaksi, että joutuvat elämään yksin ilman kumppania vaikka tahtoisivat asian olevan toisin. Näinkin kai saa halutessaan asian kokea ja tuntea. Väestöliiton Parisuhdekeskus voinee myös blogata parisuhteesta niille, jotka kokevat asian itselleen tavalla tai toisella relevantiksi - jopa ilman vastuuvapautuslausekkeita.

Toki asiasta voi myös pahoittaa mielensä, ja kokea kirjoituksen räikeän yhteiskunnallisen epäkohdan ilmentymäksi. Eri asia on, osuuko maaliin ja meneekö, ehkä, vähän, väsähtäneen värityksen puolelle.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
3 + 4 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Maria Ohisalo

14.2.2015 14:17

Hei Libre, jos luit tekstin kaksi viimeistä kappaletta ymmärtänet koko teksin pääpointin, sen, että yksin asuminen ja yksinäisyys pitää kysymyksinä politisoida, jotta päästään parantamaan esim. köyhyysriskissä elävien asemaa. Alku oli lähinnä kuvausta siitä kuinka sinkkupuhe helposti erkaannuttaa yksin asuvien ja yksinäisten asiat irti politiikasta.

Libre_

14.2.2015 14:35

Olisi pitänyt tarkentaa, että innostuin kommentoimaan ainoastaan alun (ironista) kiittelyä, en tekstin pääpointtia.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
7 + 2 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

NOMAD_1

16.2.2015 14:08

Minulle elämän tarkoitus on oppia tuntemaan ja ymmärtämään itseäni, rakastamaan itseäni ja ylittämään itseni sitten, kun olen tottunut siihen, mitä olen. Tätä oppimista kutsuisin sisäisen hyvän kartuttamiseksi - ja sisäinen hyvä on sitä, mitä aika/todellisuus alkaa ikääntymisen myötä perimään takaisin (väistämättä ja rajatta). Toki ulkoistakin hyvää tarvitaan ensin perustoimeentuloon ja sitten vapaa-ajan aktiivisuuden mahdollistavaan toimeentulotasoon. Tämän toteuduttua tärkeintä on kuitenkin sisäinen hyvä eli kehon/mielen terveyden sekä toimintakyvyn ylläpitäminen ja kasvattaminen. Keskeistä on löytää itsestään hyvää sellaiseksi perustaksi, jolta voi nähdä puutteet mahdollisuuksina. Jos olisi täydellinen, mitä ihmettä sitten tekisi (paitsi tietenkin ikävystyisi). Sama pätee ystäviin ja parisuhteeseen, joissa molemmissa on keskeistä se, oppivatko ihmiset toisiltaan hyviä vai huonoja piirteitä (ja huonous eli laiskuus/ahneus saman kolikon vastapuolina tulevat vähän kuin itsestään - siis, jos asialle ei tee jotain).

Itseymmärryksen kasvattaminen yksin on kuitenkin vähän niin kuin yhdellä kädellä taputtaminen - kyllä siitä pienen äänen saa, mutta ei mitään normaaliin verrattuna. Puhun normaalista, mutta aikaisemmasta poikkeavassa merkityksessä. Minulle parisuhde sellaisena kuin se nykyään ilmenee ei ole normi vaan jotain, mihin ihmiset pakenevat itseään. On niin mukavaa nauttia toisesta, yhteisistä jutuista ja lopulta toisen vikojen osoittamisesta sekä korjausten vaatimisesta... Ihastuksen aikana ollaan valmiita myös vaivannäköön, mikä on mukavaa, koska molemmat sitä tekevät ja siitä saa kiitosta sekä tunteen itsestään hyvänä ihmisenä. Sitten kun toiseen tottuu eli tämän tuottama mielihyvä hiipuu, niin vaivakin alkaa taas tuntua vaivalta. Kylmä todellisuus murtautuu takaisin pintaan. Ja kun on niin paljon helpompaa nähdä toisen viat ja puutteet, niin yhdessä tuumin vapaudutaan uusien pakopaikkojen etsimiseen. Kuitenkin myös sinkkuus on yleistynyt, koska seksin saaminen ei enää edellytä minkäänlaista sitoutumista. Toiset vain valitsevat tämänlaisen mukavuuden rapautuvan sarjamonogamian sijaan. Kummassakaan ei kuitenkaan sinänsä ole mitään kiitettävää.

Maria on oikeassa siinä, ettei sinkkuja pidä arvostella tai väheksyä suhteessa parisuhteessa eläviin. Minulle sinkkuus elämäntapana on useimmiten kuitenkin lähinnä mukavuudenhalua ja miksi yhteiskunnan pitäisi tukea tätä nykyistä enemmän? On kuitenkin selvää, miten uusien sukupolvien syntyminen on yhteiskunnan intressi ja oikeastaan sen säilymisen välttämätön ehto. Toki yhteiskunta saa tukea sitä, mikä on sille hyväksi. Tosin pitäen mielessä, että nykyinen sarjamonogamia ja laiminlyödyt lapset eivät varsinaisesti ole hyväksi kenellekään. Ongelman ydin on kuitenkin yleistyvä mukavuudenhalu ja sokea tehokkuuden ihannointi - siis pyrkimys mahdollisimman suureen hyötyyn mahdollisimman pienellä vaivalla. Mitä suurempi osa edelliseen pyrkii, sitä huonommin yhteiskunta toimii. Tätä voidaan havainnollistaa parisuhteella: 1) kaksi ihmistä, joista molemmat pyrkivät saamaan vähintään puolet saavutetusta hyvästä/hyödystä ja tekemään korkeintaan puolet välttämättömästä ja tarpeellisena pidetystä työstä/vaivasta 2) kaksi ihmistä, joista molemmat pyrkivät tekemään vähintään puolet työstä/vaivasta ja ottamaan korkeintaan puolet hyvästä/hyödystä.

Minusta Maria pyrkii tasa-arvoon vedoten parantamaan yksinasuvien eli itsensä kaltaisten asemaa. Tätä tehdessään hän tekee joitain osuvia huomioita, mutta sivuuttaa keskeisen poliittisen kokonaisviitekehyksen eli yhteiskunnan intressin. Toki lapsia voi tehdä myös parisuhteen ulkopuolella, mutta miten voidaan olettaa ihmisten sitoutuvan lapsestaan huolehtimaan, jos he eivät pysty edes sitoutumaan toisiinsa? Kuten ylioppilaslehti aikanaan kirjoitti, niin ennen omalle lapselle kelpasi vain paras kun taas nykyään vanhemmat haluavat tietää, mikä määrä laiminlyöntiä välttämättä turmelee lapsen. Itse asiassa jo Marx totesi, miten parisuhdemoraali muuttuu kapitalistista markkinataloutta palvelemaan: perhettä ylistettiin silloin, kun tuotannon perusyksikkö oli maatila kun taas palveluyhteiskunnassa sinkut ovat nopeammin ja vaivattomammin liikuteltavaa työvoimaa. Edelleen sinkut ovat vapaampia kuluttamaan eli toteuttamaan taloudellisen kasvun imperatiivia, mutta tässä se vasta "järjen" kukkanen onkin: vapaasti kasvava talous eli rajatta ja suunnatta lisääntuvä kulutus jo nyt ylikulutetun, saastutetun sekä liikakansoitetun maaPallon ongelmiin.

Mielestäni ihmisten pitäisi oppia tuntemaan ja rakastamaan itseään (siis pyrkimään sellaiseksi, mikä on rakastettavaa ja oppimaan toisiltaan ihaulua ja kunnioitusta herättäviä piirteitä päinvastaisten sijaan). Tämä tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, ja jotta voisimme todella tuntea itseämme, niin meidän on päästettävä toinen ihminen lähelle. Ketään ei tietenkään voi parisuhteeseen velvoittaa ja sinne voi mennä vääristä syistä, mutta suurimman tuen itsetuntemukselle ja itsensä ylittämiselle antaa juuri parisuhteen tiivius kahden itseään rakastavan välillä. Edelleen mikä olisi parempi tapa oppia ymmärtämään ja ylittämään itseään kuin lapsi eli lähtökohtaisesti vanhempiensa kuvaksi tuleva, mutta luonnostaan tätä vastaan kapinoiva olento? Toki itsestään voi oppia myös ystävien kesken, mutta sekin on mukavuudenhalun kasvaessa taantumassa kaveruudeksi (tärkeää on siis jokin aktiviteetti, jota tehdään yhdessä eikä sen oppiminen, mitä minä ja ystäväni olemme).

Kaiken kaikkiaan jokaiselle ihmiselle kuuluu mahdollisuus kohtuulliseen toimeentuloon kohtuullisella työpanoksella. Tämä on perustavin ihmisoikeus, mutta myös perustavin ihmisvelvollisuus: jokaisen työkykyisen velvollisuus on oman toimeentulonsa hankkiminen (työkyvyttömät ovat toinen kysymys armeliaisuudesta ja hyväntekeväisyydestä, jota ei saa unohtaa, mutta joka on kysymys toiselle kertaa). Ja suuremman toimeentulon haluavan on lähtökohtaisesti perusteltava muita suuremmat ansionsa. Tämä on ansionmukaisuutta, joka sekin on liian suuri kysymys tässä keskusteltavaksi. Joka tapauksessa se, mistä on tärkeä pidättäytyä ja kritisoida muita, on oman edun tavoittelu abstrakteihin tasa-arvon kaltaisiin ideaaleihin ja ideologioihin vedoten. Mielestäni olen perustellut sitä, miksi sinkuille (jollainen itsekin olen) ei kuulu suurempaa osaa yhteisestä hyvästä. Maria sen sijaan ei ole tarjonnut muuta kuin abstraktiin tasa-arvoon vetoamisen. Kirjoituksen poliittinen pyrkimys on siis perusteeton. Sen sijaan on tärkeää olla periaatteellisesti kohottamatta parisuhdetta millekään jalustalle - varsinkaan sellaisena, minä se nykysuomessa ilmenee. Aidosti tärkeää on nähdä se mukavuudenhalu, joka taannuttaa molempia tehden rakkaudesta ruman sanan (ja saaden kaipauksen sekä ihastuksen soimaan kauniimpana). Ihminen on laiskan ahneessa mukavuudenhalussaan todellakin tehnyt itsestään Dorian Grayn muotokuvan... Ja jotta ei tarvitsisi nähdä itseään, niin vain kiinni jäämisestä rangaistaan ja kaiken muun voi laskea voitoksi... Uskaltaako Maria tunnustaa kiinnijäämisensä - siis vähintäänkin antautua keskusteluun (täällä tai jollain muulla areenalla)?

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
2 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

CityHanna

16.2.2015 19:44

Puhut myös tuosta sinkun kulutuselämästä ja sen "kieroudesta".
Mielestäni siis juuri tämä kulutusyhteiskunta ajaa erityisesti sinkut tilanteeseen, jossa lopulta työ määrittää sen mitä he tekevät ja milloin. Työn määrittämä elämä on hinta siitä, että voi tehdä työtä, josta maksetaan sitä, mitä tarvitsee elääkseen yksin. Monien työvauhti on sellainen, ettei parisuhteella ole edes mitään mahdollisuutta juuri sillä hetkellä: ollaan töissä yöt ja nukutaan päivät, reissataan työn vuoksi kuukaudesta enemmän päiviä ja öitä kuin ollaan kotona jne.
Järkevämmin hinnoitellut asunnot, jotka parantavat sinkkujenkin mahdollisuuksia turvata omaa varallisuuttaan ja hyvinvointiaan kohtuullisemmin ovat mielestäni tarpeen, juuri tämän "oravanpyörän" pysäyttämiseksi.
NOMAD_1, jos siis haluat saada ihmisiä toimimaan yhdessä, keskittymään muuhunkin kuin materialistiseen kulutukseen ja oman navan tuijotteluun olisi minusta aika mahdollistaa se heille ja Marian parannuskeinot eivät kuulosta ollenkaan huonolta alulta tähän!

NOMAD_1

16.2.2015 20:34

Luin taannoin, että keskiverron suomalaisen tuloista 2/3-osa menee muuhun kuin perustoimeentuloon. Itse tienaan noin 1200€/kk, josta puolet menee suoraan asuntoon ja muihin vastaaviin kuluihin. Toki on sinkkuja, joilla jää käteen vielä vähemmän, ja jotka tarvitsisivat tukea. Useimpien kohdalla kyse lienee lähinnä halusta saada asioita, joita ei oikeasti tarvita sekä mukavuudenhalusta, jolle on vierasta sellaiset aktiviteetit, joihin on omistettava aikaa ja vaivaa. Ainakin sanoisin olevani lähempänä todellista tilannetta kuin sinun väitteesi: "Työn määrittämä elämä on hinta siitä, että voi tehdä työtä, josta maksetaan sitä, mitä tarvitsee elääkseen yksin."

Maria Ohisalo

16.2.2015 21:41

Lyhyesti NOMAD_1:lle: Kuten teksti loppuu, kukin tavallaan, mutta ihmisten tulee olla lain edessä yhdenvertaisessa asemassa. Moni yksin asuva pärjää vallan hyvin, mutta osalle yksin asuminen on köyhyysriski. On yhdenvertaisuuden kannalta tärkeää pohtia myös muiden kuin perheellisten asemaa yhteiskunnassa, nyt puhutaan kuitenkin miljoonasta yhden hengen kotitaloudesta (huom. ei välttämättä sinkusta).

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
6 + 2 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

NOMAD_1

17.2.2015 13:11

Se ei muuta asiaa tai ole yhtään parempi perustelu, jos mainitset yhdenvertaisuuden abstraktin periaatteen uudelleen. Tietääkseni yhteiskunta ei millään tavalla tue avo- tai aviopareja. Pikemminkin mahdollisia sosiaalitukia leikataan, jos puoliso tienaa riittävän hyvin. Lapsiperheille on omat tukensa, mutta kuten sanoin tämä palvelee yhteiskunnan omaa tarvetta (suomen syntyvyys ei taida tälläkään hetkellä olla riittävä). Ja mitä asunnontuotantoon tulee, niin se on enimmäkseen yksityistä ja pyrkii voittoon eli tekemään sitä, mikä käy parhaalla marginaalilla kaupaksi (tämä on toteamus, ei asian hyväksyminen). Sitten on tietenkin ATT:n kaltaiset tahot, mutta miksi ne eivät saisi tukea yhteiskunnan intressiä? Ja vaikka lapset ovat mielestäni erityisen hyvä sisäisen hyvän sijoituskohde, niin rahassa mitattuna he eivät sitä ole... Mitään erityistä avo- tai avioparien suosimista en kuitenkaan suomalaisessa yhteiskunnassa näe. Useimmat kuitenkin haluavat pariutua, joten asuntotuotanto vastaa tätä pyrkimystä. Ja kun se on yhteiskunnan intressi, niin en näe mitään erityistä syytä tasata tilannetta tai tukea yksinasuvia. Toki on hyvä määritellä jokin minimitoimeentulon raja-arvo ja antaa sosiaalitukea ilman omaa tekemistä sen alle jääville.

Kokonaisuudessaan olen sitä mieltä, että jokaiselle ihmiselle kuuluu kohtuullinen toimeentulo kohtuullisella työpanoksella. Tämä on perustava ihmisoikeus ja sen käyttäminen jokaisen työkykyisen velvollisuus. Useimmille tämä ei kuitenkaan riitä, koska ihmiset haluavat mahdollisimman suuren hyödyn mahdollisimman pienellä vaivalla. Tässä ahneet ovat laiskoja suurempi ongelma ja he todellakin ajavat ihmisiä taloudellisesti ahtaalle. Ongelman ratkaisu ei kuitenkaan ole se, että yhteiskunta tukisi ahtaalle joutuneita yksineläjiä (muuten kuin tapauskohtaisesti). Mietippä, mistä yhteiskunnan varat tulevat, ellei siitä siivusta, mitä saadaan ahneiden aikaansaamasta rahankierrosta verotettua? (ja viihteestä sekä mukavuustuotteista ja palveluista, joita laiskat sitten kuluttavat). Ja jos ahneet haluavat rajatta kasvavan korvauksen kaikesta vaivastaan, niin laiskat haluavat mukavan toimeentulon mieluiten tekemättä mitään. Ja työtä tekevä keskiluokka kutistuu kokoajan - puhumattakaan välttämätöntä sekä oikeasti tarpeellista tuottavista.

Kuten aikaisemmin kysyin: miten yhteiskunta voisi toimia, jos suurin osa haluaa kasvavaa hyötyä aikaisempaa vähemmällä vaivalla? Ja parhaat marginaalit saadaan mukavuus-ja luksustuotteista sekä palveluista, joihin työvoimaa sekä elintärkeitä rajallisia resursseja ohjataan. Tämä talouskasvun ihannointi nostaa perustoimeentulon hintaa mihin asuminenkin kuuluu. Vapaa talous(metafysiikka) on peittänyt taloudenhoidon eli sen, miten välttämätön ja terpeellinen pitäisi tuottaa ensin ja kaikille sitä tarvitseville. "Ainoa todellinen arvon mitta on se, mitä joku on valmis jostain maksamaan" - on yksinoikeutta tavoitteleva arvoviitekehys (mm. elinkeinoelämän keskusliiton entinen puheenjohtaja Matti Apunen sanoi tämän julkisesti). Sitä loogisen välttämätöntä seurausta ei vain huomata, että tässä viitekehyksessä ihmisarvo kutistuu ostovoimaksi ja maksukyvyksi. Tämä on se, mikä ajaa niin yhdessä kuin yksin asuvia ahtaalle (niitä, joilla ei ole pääomaa töihin laitettavaksi. Kukaan ei kuitenkaan puutu perustavan arvoviitekehyksen epäoikeudenmukaisuuteen, vaan sen alla vaaditaan lisää minulle ja minun kaltaisilleni. Tätä ei tietenkään tehdä suoraan, vaan johonkin abstraktiin ideaaliin vedoten. Vähän niin kuin Jumalan tahdon puolustaminen kuulosti paremmalta motiivilta kuin vääräuskoisten maan ja omaisuuden haluaminen. Tällä kertaa saalissäkin ideologinen tunnus on yhdenvertaisuus/tasa-arvo - ja sen alla toteutetaan kapitalistista ihannetta eli pyrkimystä oman jako-osuuden kasvattamiseen.

Ongelman ydin on ihmisluonnossa, joka tottuu tiettyyn tulotasoon. Tällöin se ei enää anna riittävää tyydytystä. Jean-Jacques Rousseau totesi, miten mukavuuksista tulee välttämättömyyksiä, jotka eivät enää tuota mielihyvää, mutta niiden menettäminen aiheuttaisi mielipahaa ja kärsimystä. Tällöin ihminen tarvitsee lisää ja alkaa tuntea nykyisen elintasonsa riittämättömänä. Hän etsii jonkun, jota väittää suosittavan ja vaatii tasa-arvoa. Toki yhteiskunnallisia epäkohtia on ja riittää, mutta ne eivät kiinnosta, vaan pelkästään vääryydeksi koetun oman tyytymättömyyden korjaaminen - se, miten itselle kuuluu nykyistä enemmän. Jos katsot lähintä yllä olevaa kommenttiani, niin kyllä minäkin ottaisin mielelläni enemmän rahaa, mutta en erehdy luulemaan sen parantavan elämänlaatuani.

Minusta ihmisen pitää antaa itselleen lisää haastamalla mieltään/kehoaan jonkin aktiviteetin parissa. Aina voi saada lisää oppimalla uusia taitoja ja kehittämällä sekä ylittämällä itseään. Silloin on syytä lähteä barrikadeille, kun kun oman työpanoksensa tehneen tätä mahdollisuutta kutistetaan (eli nyt ellei ole jo myöhäistä). Tosin on tärkeä myös kasvattaa ihmisiä sellaisiksi, että he ymmärtävät käyttää tämän mahdollisuuden. Nykyihminen kärsii vapaa-ajasta ilman viihdettä eli jotain passiiviseen olemiseen riittävää mielihyvän lähdettä. En siis missään nimessä vastusta sitä, että yhteiskunta tukisi erilaisia aktiviteetteja ja harrastusmahdollisuuksia (ja näissähän ihmiset kohtaavat samoista asioista kiinnostuneiden kanssa). Edelleen tämä on yhteiskunnan intressi, koska terveen aktiiviset kansalaiset sairastavat ja ovat töistä pois passiivisia viihteen kuluttajia vähemmän. Toisaalta sitä en ymmärrä, miksi pitäisi erikseen tukea kaikkien yksinasuvien mahdollisuuksia? Ei heitä unohtaa saa, mutta pelkällä abstraktilla yhdenvertaisuuden ideaalilla tuettu vaatimus kaikkein yksinasuvien tukemisesta on perusteeton.

TsubTsub(M)

28.2.2015 22:57

Kysmys kotitalousvähennyksesta on vähän kahtiajakoinen juurikin suhteessa yksinasuvien ja perheellisten kanssa. Toisaalta sen henkilökohtaistaminen toisi kovin paljon kustannuksia lisää valtiolle, toisaalta sen netto hyöty olisi juurikin yksinasuvien puolella.
Mutta samalla, talouteen suhteutettuna nykyinen malli ei niinkään ole hyvä.. joten jotain tarvis tehdä, tasa-arvoista siitä tuskin koskaan saa, ellei sitä sitten sido talouden yhteisiin tuloihin jollain tavalla, mutta siinä menee se ennustettavuus taas.

Mielestäni, toisin kuin muutama muu kommentoija, olen henkilökohtaisesti täyden yhdenvertaisuuden kannalla siellä missä se on mahdollista ja nimenomaan persoonatasolla. Suomeksi se tarkoittaisi sitä, ettei pidä eikä voi katsoa ihmisen asumisen statukseen tukia tai muuta määrätessä, vain siihen todellisuuteen mikä on kunkin kohdalla juuri silloin.
Erityistä "sinkkutukea" tuskin tarvitaan, mutta kyse ei olekaan varsinaisesti mistään räätälöidyistä tukimuodoista vaan asennetason yhdenverataisuudesta. Ja sillä jo päästäisiin pitkälle.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
4 + 4 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi kirjoitusta

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
3 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi