Helsingin keskustassa asuvana koiranomistajana aamu- ja iltalenkit pukkaavat helposti kiertämään samoja kortteleita. Koiraa kusettaessa tulee väkisinkin seurattua ravintoloiden elinkaaria. Ensin katutasossa toiminut yritys iskee lapun ikkunaan, jossa kerrotaan toiminnan loppuneen. Ei aikaakaan, kun ikkunaan on ilmestynyt uusi viesti, jossa kerrotaan paikalle avattavan uuden ravintolan. Sitten meneekin muutamasta viikosta useaan kuukauteen voimapapereiden välistä loistavia raksavaloja tuijotellen. Lopulta, kuin varkain, ovat paperit poissa ja ovenpieltä koristaa ruokalista – jonkun unelman täyttymys, oma ravintola.
Tässä vaiheessa minulla on yleensä tapana lyödä koirani kanssa vetoa siitä, kuinka kauan ravintola pysyy hengissä. En tee sitä vahingonilosta – sydämessäni on aina paikka varattuna yrittäjille – vaan kokemuksen tuomasta rehellisyydestä. Bisneksen tekeminen ei ole koskaan helppoa, mutta ravintola-ala tuntuu olevan aivan erityisen raakaa.
Oman ravintolan perustaminen on monelle ruuanlaitosta kiinnostuneelle koko elämän kestävä unelma. Monen kotikokin mielessä piilee ajatus siitä, että osaisi tehdä homman varmasti paremmin kuin 95% muista yrittäjistä. Valitettavasti kyky ilahduttaa perhettään ja ystäviään herkullisilla ruuilla ei tee ihmisestä vielä hyvää liikemiestä.
Ensimmäinen synti mihin niin monet kompastuvat on omaan makuun sokeasti luottaminen. Jos sinun mielestäsi olisi ihanaa, että keskustassa olisi kohtuuhintainen teehuone joka on seitsemänä päivänä viikossa auki puoleenyöhön, ja josta saa aina tuoreita leivonnaisia, niin se ei tarkoita sitä että sellaista olisi taloudellisesti mitään järkeä perustaa. Samalla sokeudella tehdään sitten helposti myös remontti- ja sisustussuunnitelma. Vaikka koboltinsininen olisi lempivärisi, ei ruokaravintolan seiniä kannata sillä maalata.
Seuraava sudenkuoppa on kuvitella että ravintolabisnes olisi ruokabisnestä. Väärin, se on 90 prosenttisesti palvelubisnestä. Kukaan ei ole valmis maksamaan ylihintaa huonosta palvelusta rumassa ravintolassa vaikka ruoka olisi kuinka herkullista.
Se viimeinen ja pahin virhe on sitten se, että kun ravintolassa ei kukaan asioi toista kertaa ja se tekee roimasti persettä, niin sen sijaan että kuunneltaisiin asiakkaita, luotetaan vain sokean itsepintaisesti omaan visioon. Tässä vaiheessa ravintolan ikkunaan ilmestyy viimeistään lappu, joka kertoo yhden unelman päättymisestä ja tilan vapautumisesta seuraavaa varten.