[b]Erityisherkkyys ei ole sairaus, siitä ei siis tehdä diagnoosia. Siihen liittyy keskeisesti autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston herkkä reagointi.[/b]
Törmäsin ensimmäisen kerran termiin monia vuosia sitten. En ollut kovin kiinnostunut koko aiheesta, sillä pidin yllä vielä tuohon aikaan kovan tytön rooliani. Sana erityisherkkä sai minut kakomaan ja mietin, että nuo ne vasta nössöjä ovatkin. Minähän en ole herkkä, enkä nössö. Se piti muistaa mainita joka välissä. Minä en tuohon maailman aikaan itkenyt – en edes piilossa. Sekin oli heikkojen hommaa. Löin mieluummin nyrkillä seinään ja haistatin vitut naapurille. Todellisuudessa olin niin nössö, että pelkäsin omia tunteitani ja välttelin niitä sekä niiden tuntemista kuin ruttoa.
Termi "erityisherkkä" tuli uudelleen tietoisuuteeni kun poikaystäväni eräänä päivänä totesi, että minulla on luultavasti joku aistiyliherkkyys. Kysyin kuinka niin? Tavallaan tiesin jo vastauksen, sillä reagoin voimakkaasti koviin ääniin ja kirkkaisiin valoihin. Korjaan: äänet ovat minulle kovia ja valot kirkkaita, eivät juurikaan muille. Lontoossa asuessani äänille altistuminen on tietysti lisääntynyt ja täällä sen huomaakin helpommin kuin kotimaassani Suomessa. Ambulanssit, poliisiautot ja metrokiskojen nitinä ovat pahimpia. Joudun peittämään korvani ja naamani vääntyy mutruun. Olenmonesti katsellut ympärille ja ajatellut, että eikö tämä todellakaan häiritse muita? Ei, ei se näytä häiritsevän. Lisäksi poikaystäväni puhelin (mikäli hän katsoo videoita), TV, astioiden kilinä ja imurointi saavat minut ärsyyntymään helposti. Viime aikoina olen poikaystäväni opastuksella oppinut pyytämään, että voisiko melua saada hiljaisemmaksi, jotta minun ei tarvitse kiukustua. Pienet kiukunpuuskat menevät ohi melun laantuessa, mutta pitkään jatkuneena voi seurata räjähdys. Spottivaloja meillä ei saa käyttää, vaikka sellaiset katossa onkin. Ne nimittäin sokaisevat minut. Työpaikalla verhot tulee laittaa kiinni, koska aurinko häikäisee vaikka se ei suoraan paikalleni paistakaan. Muita se ei tunnu haittaavan.
Muistan kun teini-ikäisenä vihasin sitä, että äitini imuroi. En tiennyt mitään kammottavampaa ääntä kuin imuri. Se sai minut raivon partaalle. Imurin ääni ei kuitenkaan haittaa jos käynnistän sen itse, sillä olen kontrollissa. Sama pätee muuhunkin. Meteli ei haittaa jos se tulee minusta. TV:n katsomiseni on usein myös vitsailun kohteena: katson TV:tä niin hiljaisella, että "normaalit" ihmiset eivät kuule mitään. Elokuvateatterit ovatkin tästä syystä kidutusta ellei minulla ole korvatulppia.