Silly Salad

Saattaa herättää suuttumusta, ehkä hämmennystä, jopa hymyä tai mahdollisesti kaikkea samaan aikaan.

Näytetään kirjoitukset syyskuulta 2018.

Traumatisoiko koululiikunta sinutkin?

Suomi vastaanotti suru-uutisia, kun koululainen sai sairauskohtauksen kesken liikuntatunnin. Tunnilla suoritettiin MOVE-mittauksia. Hän menehtyi myöhemmin sairaalassa. Tapahtuma on kirvoittanut keskustelua koululiikunnasta ja kyseisistä testeistä. Molemmat ovat tapahtuman myötä saaneet valtavasti kritiikkä, ja monet kertovat koululiikunnan jopa traumatisoineen heidät.

Olen ilmeisesti jokseenkin onnellisessa asemassa, sillä pidin aina koululiikunnasta. Liikuntamuodolla ei ollut merkitystä, kaikki oli nastaa. Hiihto, jääkiekko, pesäpallo, yleisurheilu, telinevoimistelu ja suunnistus. Toki olin lahjakas liikkuja, mutta eikö se yleensä kouluaineissa toimikin juuri niin, että siitä jutusta nautit, jossa olet hyvä? Ei siis ihmekään jos ei liikunta ole kaikille maittanut. Itse sen sijaan inhosin matematiikkaa.

"Mun koko koululiikuntaa ala-asteelta lukioon leimaa se, että opettajat eivät koskaan opettaneet mitään eikä mitään harjoiteltu, mutta silti olisi pitänyt maagisesti osata ja tuloksia mitattiin."

Kävin asiasta siis keskustelua. Numeroarvioinnista tulisi liikunnan osalta kuulemma luopua. Kysyin, miksi ihmeessä? Yllätyksekseni moni kokee liikuntatuntien olleen infernaalista tuskaa. Arviointi perustui valtaosan mukaan testeihin eikä kukaan vaivautunut opettamaan.

"Koululiikunnan päätavoite on ehdottomasti siinä, että lapsi löytää liikunnan ilon. Pelkillä suorituksilla ja numeroarvioinnilla se ei ole mahdollista."

Totta. Kaikilla numeroarviointi ei toimi motivaattorina. Mahdollista ei ole myöskään se, että kaikki tykkäisivät liikunnasta. Tai matematiikasta. Omalla kohdallani siitä todisteena komeilee peruskoulun päättötodistuksessa ainoa kutonen, nimittäin kemia. Muistan kyllä, että meidän koulussa oli paljon lapsia, joita ei kiinnostanut osallistuminen tuon taivaallista. Aivan sama kuka opetti ja mitä.
En siis näe, että ongelma poistuisi numeroarvionnin vaihtuessa esimerkiksi "suoritettuun" tai "hyväksyttyyn". Eikö opetusmetodeihin ja arviointiperusteisiin tulisi ennemmin puuttua?
Opettajat alleviivaisivat, että mittauksissa kilpaillaan itseä eikä naapurin Pekan poikaa vastaan. Kiusaamiseen pitäisi ehdottomasti puuttua. Arviointi tulisi suorittaa kehityksen ja aktiivisuuden perusteella. Opettajat huolehtisivat, että kaikille opetettaisiin oikea tekniikka - lajissa kuin lajissa. Kannustamista unohtamatta.

"Mä tykkäsin koululiikunnasta muuten, mutta nää kaikki testit sai mut tuntemaan itseni tosi huonoksi ihmiseksi ja epäonnistujaksi. Näistä tuli vaan paha mieli."

Kuulemani mukaan testit ovat osa Liikkuva koulu -hankkeen MOVE-mittauksia, ja kuuluvat nykyisin opetussuunnitelmaan. Tässä mittauksessa seurataan lasten ja nuorten toimintakykyä eikä niinkään suorituskykyä. Halutaan selvittää, että pystyykö meidän lapset enää edes kyykkyhyppyihin. Liikkuuko jokin muukin vartalon osa sen älypuhelimen näyttöä selaavan oikean käden peukalon lisäksi. Mielestäni erittäin hyvä idea, mutta totta tosiaan, kovaa kyytiä saavat nyt keskustelupalstoilla nämä mittaukset.
Tapaus on erittäin valitettava, mutta terve lapsi ei kuole liikuntaan. Mittauksia verrataan jopa rääkkäykseen. Kyllä. Juokseminen mielletään nykyään rääkkäämiseksi. Kritiikki testejä kohtaan on mielestäni hieman epärelevanttia.

Mitä tästä saatiin niin yksi tekosyy lisää olla liikkumatta. Todennäköisesti traumatisoituneet eivät olisi muutenkaan tykänneet liikunnasta. Milloin se olisi astma, milloin polvi. Toisinaan se olisi kivan harrastuksen uupuminen, mutta seuraavassa lauseessa kuitenkin todettaisiin, että ei olisi edes aikaa kun on lapsia. Nyt se onkin sitten traumat jättänyt koululiikunta.
Aikuisiällä se on jokaisen oma asia liikkuuko vai ei, mutta olen hieman skeptinen kuunnellessani selityksiä.
Itse olen telonut polveni niin monta kertaa, että ihmettelen kuinka pystyn edes kävelemään. Eturistisiteeni on kokonaan poikki ties kuinka monetta kertaa tällä hetkellä, mutta tiedättekö mitä? Pelaan silti silloin tällöin tennistä. Käyn 3-4 kertaa viikossa salilla ja lenkkeilen. Kärsin myös rasitusastmasta, olen siitäkin huolimatta entinen jääkiekkoilija ja jenkkifutari. Ihminen on jumalauta käynyt Kuussakin, kyllä se pystyy koululiikunnan aiheuttamat traumat jättämään taakseen jos niin päättää. Se niistä tekosyistä sitten.


Mutta mitä tapahtui feminismille?

Vitun feministit, muistan joskus ajatelleeni. Erikoinen ajattelutapa, olenhan nainen. Miksi kukaan nainen olisi antifeministi? Johtunee tiedon puutteesta, yleistämisestä ja ympäröivistä ihmisistä.

Samalla tavalla, kuin Viidakkokirjan Mowgli kasvoi susien kanssa, vartuin minä poikien seurassa. Olin liian raju tyttöjen leikkeihin. Teininä kiinnosti jääkiekko, parikymppisenä juominen. Tytöt ei pääsääntöisesti osanneet kumpaakaan, joten oli luonnollista hakeutua poikien seuraan. Pojilta, ja sittemmin miehiltä, tuli omaksuttua erilaisia ajattelutapoja, lähinnä itselleni haitallisia. Yksi niistä oli sukupuolisovinismi, nimenomaan kanssasisaria kohtaan. Hullua, eikö?

Vielä taannoin luulin, että kaikki feministit ovat menkkaverellään pääsiäismunia maalaavia karvapilluja. Katrisorsia ja marianordineja. Imettävät lasta samalla, kun harrastavat seksiä. Vihaavat pääsääntöisesti miehiä ja päälakea koristaa se paljon puhuttu kukkahattu. Loukkaantuvat keskustelupalstoilla kilpaa ja polttavat ringissä rintaliivejä. Kuinka väärässä olinkaan.

Ääriajattelijoiden vuoksi kyseinen aate on saanut eräänlaisen stigman. Aivan kuten terroristien takia tuomitaan koko islamin uskonto. Kukaan ei uskalla enää julistautua feministiksi leimautumisen pelossa, ja jäljelle jäävätkin ne kaikista äänekkäimmät radikaalifeministit. Ei ihmekään jos mielikuva feminististä on hieman negatiivinen.

Oikeasti feministit ajavat tasa-arvoa. Feministi ei syrji ketään sukupuolen, ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen, iän tai yhteiskuntaluokan vuoksi. Feministi ei aja vain naisten asioita. Mieskin voi olla feministi. Feministille on okei jos ajat säärikarvat. On myös okei olla ajamatta. Feministin mielestä naisten ei tarvitse kasvattaa pitkää tukkaa tai pukea korkokenkiä voidakseen näyttää naiselta. Mies on mies vaaleanpunaisessakin paidassa. Feministi ei näe mitään väärää siinä, että tyttölapsi haluaa tulla automekaanikoksi. Feministi ei näe mitään väärää siinä, että poikalapsi haluaa ballerinaksi.

Jos maltilliset feministit rohkenisivat jälleen julistautua feministeiksi, ehkä netin keskustelupalstat rauhoittuisivat. Ehkä naisvihaajat katoaisivat - ainakin meidän naisten keskuudesta. Liike saisi jälleen järkeviä keulakuvia. Uusia minnacantheja.