[B]Olen tilanteessa, johon en ikinä olisi osannut kuvitella päätyväni.
Olen seurustellut mieheni kanssa omasta lukioajastani lähtien, siis koko aikuisikäni. Naimisissa olemme olleet kahdeksan vuotta, ja meillä on neljävuotias lapsi. Yhteiseen aikaan on mahtunut paljon. Esimerkiksi vaikea masennukseni ja lapsuuteni käsittelyä psykoterapiassa ja onnettomuus, jossa melkein kuolin, läheisten kuolemia ynnä muuta. Kaikista näistä on jo vuosia ja kaikesta on selvitty yhdessä, mikä on hitsannut meitä yhteen. Luulin niin. Olemme olleet läheisiä ja rakastaneetkin. Kaikki on ollut hyvin ja arki on sujunut ja olen kuvitellut, ettei voi tulla mitään mikä voisi meidät erottaa. Tiedän, ettei mieheni voi kuvitella vieläkään, että voisimme koskaan päätyä eroon.
Parin viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin alkanut etsiä itseäni ja tuntea voimakasta tarvetta itsenäistyä. Olen miettinyt, kuka minä olen, mistä onni tulee, läsnäoloa ja niin edelleen ja lukenut aiheesta paljon ja suuriakin oivalluksia on tullut. Tämä etsintä on muuttanut näkemyksiäni elämästä paljon. Tuntuu, että koko tapa katsoa maailmaa on muuttunut.
Miehelläni ei ole kiinnostusta näihin asioihin, enkä voi vaatia häneltä sitä. Tuntuu, että emme vain kohtaa toisiamme. Aloin seurustella hänen kanssa ehkä siksi, että hän oli saatavilla ja että hain turvaa tai isähahmoa ja sitä, että hän tekisi minut ehjäksi ja on hyvä ja kiltti. Olin onnellinen, että kelpasin jollekulle. Nyt kun nuo tarpeet ovat oikeastaan lakanneet etsintäni myötä, huomaan, etten tunne häntä kohtaan enää rakastavaisten välistä rakkautta tai intohimoa (enkä ole ehkä koskaan tuntenut).
On meillä silti ollut kivaa. Kunnioitan ja pidän hänestä kyllä, mutta kiitollisuudenvelka siitä, että hän on kannatellut minua vaikeina aikoina ei oikein riitä syyksi pysyä yhdessä. Ei meillä silti ole oikein edes riitoja, ei voi sanoa, että menisi erityisen huonosti tai että hänessä olisi ihmisenä jotain vikaa. En vain enää viihdy tässä enkä oikein tunne vetoa esimerkiksi seksiin hänen kanssaan vaikka yritän. Tilannetta on jatkunut jo jonkin aikaa, ja olen kyllä yrittänyt puhua aiheesta.
Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli toinen mies. En kuvitellut, että minulle voisi käydä näin. Olimme ensin hyviä ystäviä, ja meillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Kaikki alkoi mahtavilla keskusteluilla elämästä, mutta vähitellen rakastuimme toisiimme. Tavalla, jonka en tiennyt olevan mahdollista. En ole koskaan ennen kokenut tällaista yhteyttä tai intohimoa enkä tiennyt, että sellaista on. On myös syvä ystävyys, jonka uskon jatkuvan vaikka mitä tapahtuisi. Vaikka tämä sivusuhde ei koskaan johtaisi yhteiseen arkeen, tuntuu vähän, että olen nähnyt liikaa voidakseni jäädä nykyisen mieheni luo. Nyt kun tiedän mikä on mahdollista… tuntuu, etten enää voi katsoa miestäni silmiin ja unohtaa mitä tiedän kokeneeni toisen kanssa. En valinnut enkä suunnitellut tätä. Mieheni ei tiedä tästä suhteesta, mutta riski on koko ajan olemassa.
En oikein edes haluaisi yrittää nykyisen mieheni kanssa, sillä näen, että olemme olleet alunperinkin ehkä liian erilaiset ja ehkä yhdessä vääristä syistä. Lapsi tietysti mietityttää, miten hän selviäisi erosta…?
Tavallaan itsestäni tuntuu, etten vain voi enää jatkaa. Silti mietin sitäkin, pitäisikö lapsen takia yrittää ja voisiko jostain löytyä se intohimokin, jota ei oikein koskaan ole ollut… Ja kun mies on kiltti ja hyvä ja rakastaa, tuntuu toisaalta väärältä häntä kohtaan lähteä. Itse uskon selviäväni hyvin, jos ero tulee, mutta en suhtaudu asiaan kevyesti. Maailmankatsomukseni on sellainen, etten usko asioiden koskaan menevän elämässä lopulta väärin, kävi miten kävi. Siitä seuraa aina jotain uutta. Mietin että auttaisiko, jos päätän katsella tilannetta vielä vaikka puoli vuotta tai jotain, mutta toisaalta välillä tuntuu, etten pysty siihen ja ettei pitkittäminen auta. Jos eroaisimme, mieheni voisi löytää jonkun kivan naisen, jonka kanssa myös hänellä voisi olla parempi olla kuin kanssani. Erossa pelottaa lähinnä se, kuinka vaikeaa se olisi miehen ja lapsen kannalta. Tuntuu, että tavallaan teen jo tämän avioliiton päättymisen surutyötä, joten voiko sitä enää pelastaa?
Olisin kovin iloinen, jos joku voi auttaa. Vaikka esittää jotain näkökulmia, joita en ole huomannut… Kiitos![/B]
[I]Nainen 36[/I]
Kiitos yhteydenotostasi!
Viestisi herätti minussa monenlaista pohdintaa. Kirjoitit aluksi, että olet nyt tilanteessa, johon et olisi osannut kuvitella päätyväsi. Aloit aikoinasi seurustelemaan turvallisen, kiltin ja hyvän miehen kanssa, mutta nyt kaipaisit tältä mieheltä jotakin muuta. Myöhemmin kirjeessäsi kerroit, että elämääsi asteli yllättäen uusi mies – kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jäin miettimään, kuinka paljon koet voivasi itse vaikuttaa elämäsi tapahtumiin. Edelsikö jonkinlainen tyytymättömyys sekä kuvaamasi itsenäistymisen kaipuu rakastumistasi toiseen mieheen, toisin sanoen oliko uudella ihmissuhteella kuitenkin jonkinlainen tilaus?
Kuvasit varsin lämpimästi suhdetta aviomieheesi ja minulle välittyi kuva, että teillä on (ollut) varsin toimiva parisuhde. Kirjoitit raskaista elämänkokemuksista, joista olette yhdessä selvinneet. ”Kaikki on ollut hyvin ja arki on sujunut ja olen kuvitellut ettei voi tulla mitään mikä voisi meidät erottaa.” Parin viimeisen vuoden aikana olet kuitenkin alkanut etsiä itseäsi ja tuntea voimakasta tarvetta itsenäistyä. Olet tutkinut isoja elämänkysymyksiä ja muuttunut. Tällä hetkellä koet, ettette miehesi kanssa kohtaa toisianne. Olet pohtinut paljon sitä, miksi alun perin rakastuit juuri häneen ja minkälaisiin tarpeisiisi hän silloin vastasi. Kaipaat rakastumisen tunnetta ja intohimoa, joita et tavoita nykyisessä avioliitossasi. Tilanne on kiistämättä vaikea! Yhtäältä koet olevasi sitoutunut perheeseesi, toisaalta koet vetoa johonkin uuteen.
Pitkään parisuhteeseen kuuluu väistämättä vaiheita, jolloin toinen tai molemmat puolisot kokevat etääntymistä toisistaan. Perheneuvontatyössä olen monesti kuitenkin huomannut, että tämän vaiheen läpi on mahdollista päästä (esimerkiksi pariterapian avulla) ja silloin parisuhde voi lujittua entistäkin vahvemmaksi. Tärkeää on antaa tilaa molempien yksilöllisille tarpeille, samalla kun vaalitaan sitä hyvää, mitä parisuhteessa jo on. Oletko Sinä valmis vielä tekemään töitä parisuhteesi puolesta vai oletko jo luovuttanut? Olet työstänyt eroajatuksia ja pohtinut, mitä ero tarkoittaisi itsellesi, miehellesi ja lapsellesi. Koska emme voi kulkea elämässä kuin yhtä polkua kerrallaan, uudet vaihtoehtoiset polut sisältävät aina sekä mahdollisuuden että riskin. Kerroit maailmankatsomuksesi olevan sellainen, ettet usko asioiden koskaan menevän elämässä lopulta väärin, kävi miten kävi vaan jotakin uutta syntyy aina. Pidä tästä positiivisuudestasi kiinni!
Kirjoitit sivusuhteestasi ja ennenkokemattomasta yhteydestä ja intohimosta. Kirjoitit myös syvästä ystävyydestä, jonka uskot jatkuvan vaikka mitä tapahtuisi. En voi näiden tietojen perustella ottaa kantaa tämän suhteen mahdollisuuksiin, mutta kokemukseni mukaan sivusuhteissa on aina riskinsä. Näetkö julkisen parisuhteen mahdollisuuksia tämän miehen kanssa? Entä hän? Jos suhteenne ei olisi enää salainen, muuttuisiko se jotenkin? Miten? Jäin myös miettimään, kuinka paljon tämä suhde ehkä vaikuttaa eropohdintoihisi. Jos et olisi tavannut tätä uutta miestä, näkisitkö avioliittosi tilan nyt samalla tavoin? Entä jos et olisi tavannut tätä kyseistä miestä, olisitko kenties voinut rakastua johonkin toiseen?
Kokonaistilanteesi hahmottamiseksi olisi tärkeää selvittää, mikä liittyy omaan henkilökohtaiseen kasvuprosessiisi, mikä pitkän parisuhteen normaaleihin kehitysvaiheisiin ja mikä on sivusuhteesi merkitys tässä kokonaisuudessa. Kerroit käyneesi aikanaan psykoterapiassa ja uskonkin Sinulla olevan sellaista oivalluskykyä, että hyötyisit terapeuttisista keskusteluista myös nykyisessä elämäntilanteessasi. Toivon Sinulle kaikkea hyvää! Anna itsellesi aikaa kypsytellä rauhassa loppuelämääsi koskevia päätöksiä!
Lämpimin ajatuksin,
[I]perheneuvoja Kaisa[/I]