Halusin sitä, mitä en saa

[B]Minulla on takana lähes kymmenen vuoden sinkkuus. Tarjokkaita kyllä oli, mutta en saanut niitä miehiä, jotka halusin, enkä halunnut niitä miehiä, jotka sain. Mietin pitkään, olenko alitajuisella tasolla sitoutumiskammoinen, koska ihastun aina miehiin, joiden kanssa ei kuitenkaan voi saavuttaa todellista suhdetta. Nyt olen seurustellut puolisen vuotta samanikäisen miehen kanssa. Hänen seurustelutaustansa on kovin erilainen, hän oli tavatessamme vasta eroamassa hyvin pitkästä suhteesta. Alussa hän oli se kiinnostuneempi osapuoli, ja kun lopulta antauduin itse suhteeseen mukaan, se eteni hyvin nopeasti ja puhuttiin yhteenmuutosta ym. tulevaisuudesta. Muutama kuukausi sitten asetelma kuitenkin kääntyi päälaelleen. Hän alkoi ahdistua, halusi aikaa ja tilaa. Minä lupasin antaa ja osin siinä mielestäni onnistuinkin. Vietimme vähemmän aikaa yhdessä, mutta tapasimme kuitenkin vähintään viikottain ja sovimme, ettei kummallakaan ole muita. Puheet yhteenmuutosta ja tulevaisuudesta haudattiin. Periaatteessa kuitenkin edelleen seurustelimme ja seurustelemme vieläkin. Tuosta lähtien olen kuitenkin ollut suhteessa enemmän tai vähemmän onneton. Meillä on paljon hyviäkin hetkiä, ja yritän niistä nauttia, mutta tuntuu, että koen enää harvoin rehellisiä onnen hetkiä hänen kanssaan. Useimmiten hyviäkin hetkiä varjostaa omalta puoleltani jonkinlainen haikeus ja suru. Olen yrittänyt puhua hänen kanssaan. Hän sanoo pitävänsä minusta paljon ja haluaa olla kanssani, sanoo, ettei halua menettää minua jne. Suukottelee ja haluaa tulla lähelle. Joskus erityisesti humalassa hän kuitenkin muuttuu kuin toiseksi ihmiseksi, ahdistuu ja puhuu eroamisesta, miettii pitäisikö olla vain kavereita. Hän sanoo, ettei pysty tuntemaan minua kohtaan sellaista tulenpalavaa rakkautta kuin ehkä pitäisi. Selvänä puhuminen tuntuu hänelle vaikeammalta ja hän ahdistuu helposti, toisaalta nuo kaikki ihanimmat asiat hän sanoo nimenomaan selvinpäin. Virallisesti siis edelleen seurustelemme, mutta suhde ei tunnu minusta aikuisten seurustelulta. Tuntuu siltä kuin hän olisi koko ajan toinen jalka oven välissä. Minulle luottamus on suhteessa erittäin tärkeää, ja koen menettäneeni sen. En pelkää, että hänellä olisi muita naisia tai että hän valehtelisi, mutta olen menettänyt luottamukseni siihen, etten tule hylätyksi hänen taholtaan, mikä on minulle henkilökohtaisesti pahin tapa menettää luottamus. Sinänsä en tällä hetkellä toivo tai tarvitse häneltä pidemmän aikavälin sitoutumista. Tulevaisuudensuunnitelmien pistäminen jäihin on minulle aivan ok ja selvästikin ainoa järkevä asia tässä tilanteessa tehdä. Haluaisin kuitenkin, että voisin luottaa siihen, että hän on tässä hetkessä täysillä kanssani, mikä ei tunnu toteutuvan. Olen miettinyt suhteen päättämistä jo ainakin kuukauden verran. Minusta tuntuu kuitenkin epäreilulta, että minä joutuisin rakastuneempana osapuolena tekemään tämän päätöksen. Ajatuskin hänen jättämisestään tuntuisi siltä kuin hakkaisi oman raajansa irti. Jos se on tehtävä niin olkoon niin, mutta miksi minä, eikö jättäminen olisi sen suhteeseen kyllästyneen osapuolen velvollisuus. Lähtiessä joutuu myös hyväksymään tietyn epävarmuuden. En voi olla koskaan 100% varma, olisiko suhde voinut sittenkin selvitä. Jos olen seuraavatkin kymmenen vuotta sinkkuna, niin pelkään miettiväni pitkään sitä, luovutinko sittenkin liian helposti. Haluaisin tietää, että olen tehnyt suhteen eteen kaikkeni, eikä lopullinen ratkaisu ollut enää minun käsissäni. Periaatteessa haluaisin ymmärtää ja antaa aikaa, odottaa, että hän toipuu kunnolla edellisestä suhteestaan ja on valmis sitoutumaan minuun. En halua jättää alunperin mielestäni hyvältä tuntunutta suhdetta vain siksi, että alussa tuli edettyä liian nopeasti, ja nyt toinen ymmärrettävästi haluaa enemmän tilaa. Enkä halua lopettaa siksi, että pelkään hylätyksi tulemista, ja lähden ikäänkuin varmuuden vuoksi ennenkuin tulen itse jätetyksi. Mutta jos ei tässä suhteessa ole kertakaikkiaan toivoa, niin haluaisin saada itseni sen ymmärtämään ja lähteä ennenkuin tuhlaan enempää aikaani hakkaamalla päätäni seinään. Ymmärrän itsekin, että tämä suhde on pitkän sinkkukauteni vuoksi saanut elämässäni kohtuuttoman suuren merkityksen. Välillä tuntuu, että koko elämäni pyörii asian ympärillä, vaikka tietoisesti yritänkin pyristellä vastaan ja pitää omasta elämästäni kiinni. Toivon, että voisin irrottautua tilanteesta, nähdä asiat oikeissa mittasuhteissaan ilman menettämisen pelkoa ja riippuvuuden tunteita. Ehkä oppisin hyväksymään suhteen sellaisena kuin se on ja antaa ajan näyttää mihin se johtaa. Toisaalta, jos pystyisin irrottautumaan suhteesta riittävästi tuohon, niin pystyisin myös lähtemään. Nyt en tunne kykeneväni kumpaankaan. Toivottavasti saisin täältä uusia ajatuksia, jotka auttaisivat minua pääsemään eteenpäin, joko hänen kanssaan tai yksin.[/B] [I]Nainen, 32[/I] Kiitos pitkästä kirjeestäsi, jossa kuvaat varsin oivaltavasti nykyistä hankalaa tilannettasi. Kohtasit pitkän odottelun jälkeen miehen, johon saatoit ihastua. Et halua seurustella seurustelun vuoksi, vaan sinulla on oikeutettuja odotuksia mahdollisen kumppanin suhteen. Nykyisen seurustelukumppanin kanssa alussa kaikki meni lupaavasti. ”Tässä se on, elämäni mies”. Sitten tuli pilviä taivaalle. Mies alkoi jarruttelemaan. Hän on tullut epävarmaksi. Et tarkemmin kerro, mikä oli hänen eronsa syy, oliko ero sovittu ennen teidän tapaamistanne, olitko eron syy tai joudutitko sitä. Joskus eroa harkitseva hankkii sivusuhteen jouduttaakseen eroa tai saadakseen syyn erolle. Jos taas eropäätös oli jo tehty, monilta jää työstämättä ero, joka aina sisältää pettymystä ja surua, vaan he hankkiutuvat uuteen suhteeseen. Uusi romanttinen suhde lieventää eron kipua, mutta usein nämä suhteet muodostuvat ns. ”siirtymäsuhteiksi”. Ne kestävät muutaman kuukauden lupaavina, mutta sitten käsittelemätön ero alkaa nousta pintaan tai sitoutumisen pelko valtaa ”Mitä olen taas tekemässä?”, tai suhteen alkuromantiikka alkaa tasaantua ja siinä vaiheessa kysellään, onko tämä elämäni suhde, johon panostan. Nyt katselin asiaanne seurustelukumppanin tilanteesta käsin. Halusin avata sitä, että osaat katsella mihin kokonaisuuteen suhteenne liittyy. Itsekin aavistelet jotain tämän suuntaista, kun puhut hänen toipumisesta omasta erosta ja mietit etenittekö suhteessa liian nopeasti. Sinun kysymyksesi on pysyäkö suhteessa vai lähteä. Vastaat itse, että et ole valmis lähtemään, katuisit, miettisit jälkeenpäin, teitkö kaikkesi. Vaikka et itse aktiivisesti katkaise suhdetta, valmistaudut henkisesti siihen mahdollisuuteen, että se katkeaa. Sitä on myöskin tämän kysymyksesi kirjoittaminen. Tarkastelet monelta kantilta tilannettasi. Vaikka et halua olla aktiivinen suhteenne lopettamisessa, voit kysyä kuitenkin, mitä toinen ajattelee tällä hetkellä suhteestanne. Ehkä voit senkin varmistaa, onko teidän suhteenne ns. siirtymäsuhde. Toivottavasti hänessä on miestä tekemään johtopäätökset ettei hän pidä sinua hyvänä kaverina, jonka kanssa on mukava olla ja jonka seurassa voi toipua jatkaakseen sitten matkaa etsimään ”tulenpalavaa rakkautta”. Olet tienhaarassa, tietä ei ehkä tarvitse valita heti, mutta tiedät, että joskus on sen aika. Olet valmistautumassa siihen. Se voi olla myös yhteinen tie, mutta myös erillinen. Toivon, että ajatuksistani olisi jotain apua sinulle pohdintoihisi ja yhteisiin keskusteluihinne. Parempaa uutta vuotta toivoo, [I]Saara perheneuvoja[/I]