Järkevä minä ymmärtää eron, mutta tunnepuoli ei suostu hyväksymään tilannetta

[b]KYSYMYS: olen 46 vuotias mies ja 4 ja puoli vuotta kestänyt suhde 14v minua nuoremman naisen kanssa on päättynyt kuukausi sitten. Koko kevät oli mennyt ”ollako vai eikö olla” lisäaikajaksolla, mutta lopullisen eropäätöksen teki kumppanini kuukausi sitten. Taustalla on hyvin kaoottinen suhde, mihin on mahtunut riitoja, kriisejä sekä todella hienoja hetkiä. Kevään aikana oli välimme palanneet melko normaleiksi ja oli todella lämpimmiä hetkiä. Siksi eropäätös yllätti minua täysin, vaikka erosta on ollut puhetta koko kevät. Suurin syy eroon on ollut vaikeat uusperhekuviot. Minulla on kaksi lasta edellisestä suhteesta (10 ja 13v). Heti kun aloimme seurustelemaan lasten äiti on kiusannut meitä ja manipuloinut lapsia minua vastaan ja meillä oli silloin kotona tosi kaoottista. Lapset oireili ja me olimme kaikki sekaisin. Lasten äiti haasti riitaa ovella kaikkien kuullen ja on yrittänyt vieraannuttaa lapsia minulta. Muun muassa hän on jättänyt kolme perusteetonta lastenssuojeluilmoitusta. Kumppaniini oli tosi herkkä tälle tilanteelle ja on ollut todella raskaita hetkiä. Olemme usein asuneet eri paikakunnilla. Kumppaniini on ain halunnut pitää omaa itsenäisyyttä jotenkin toteutamalla omia asioita, kouluasioita lähinnä. Varsinkin kun uusperhekuviot olivat niin raskaita 4 vuotta sitten hänelle oli helpotus lähteä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Olemme olleet muuten hyvin tiiviisti yhteydessä ja silloin kun olimme yhdessä kesät ja viikonloput olimme hyvin symbioottisia. Kaikki piti tehdä yhdessä, kummallakaan ei oikein ollut omaa aikaa toteuttaa omia asioita. Kumpaniini oli silloin kun tapasimme 28 vuotias ja hänellä oli vielä elämän suunta hakusessa. Hän oli elämän vaiheessa, missä on yrittänyt löyttä omaa elämän polkua. Siksi hän on vaihtanut useasti koulua ja aloja. Minulla taas oli jo lapsia, työpaikka, selkeät kuviot asioista mistä pidän tehdä, miten elää. Uusia haaveita ja asioita aina mahtuu elämään, mutta elämäni perusteet olivat jo vahvoja. Olimme niin erilaisessa elämänvaiheessa. Kumppaniini on aina lähtenyt mukaan asioihin mitä itse olen tehnyt ja mukautunut osittain siksi, että hän oli juuri etsimässä sitä elämän suuntaa. Hän oli unohtanut sitä, mitä hän oikeasti haluaa Hän on luopunut omista haaveista, mm. matkustushaaveet jäi kaikki toteutumatta minun kanssa, kun lasten takia en olisi voinut lähteä kuin vain lyhyille reissuille. Hän on siis ite ollut jotenkin perässähiihtäjä ja huomannut jälkeen päin ettei näin olisi pitänyt tehdä. Itse en ole osannut kuunnella häntä kun luonteeni oli vaikea. En ole osannut kommunikoida ja en ole osannut ottaa kritiikkiä vastaan rakentavasti. Entisessä suhteessa lasten äidin kanssa oli paljon vallan käyttöä, kuten myös eron jälkeen (lasten manipulointi ym kiusaaminen). Tämä suhde oli jättänyt traumoja ja olen aina suhtautunut negatiivisesti kritiikkiin tai mielipiteisiin, koska olen nähnyt sen uhkana, että taas joku halua kontrolloida mun elämää. Olen ollut kyvytön näkemään tätä ongelmaa ja etsimään ratkaisuja. Näistä syistä ja muistakin syistä suhde oli hyvin kaoottinen, vaikka kummatkin rakastimme toisiamme. Kumppaniini alkoi oireilla ja suhteessa hänellä oli paha olla. Eroa hän oli pohdinnut jo jonkin aikaa. Nyt kun olemme jutelleet, hän koki että oli oikea ratkaisu. Hän voi paljon paremmin, on levollinen ja rauhallinen olo olla yksin. Eron jälkeen olen kuitenkin huomannut merkkejä ja hän on itse sen sanonut, että hän välittää minusta edelleen ja että olen edelleenkin äärettömän tärkeä hänelle. Minusta tuntui, että hänellä oli vaikea lähteä suhteesta ja hän ei itse osaa luopua täysin minusta. Hän olisi halunut pysyä ystävänä ja minä en halunut. Minulla on todellinen positiivinen kuva hänestä, emme riidelleet, ja olen hyväksynyt eron ja ymmärtänyt häntä. Meillä on siis kunnioitusta toisiamme kohtaan. En halunut pysyä ystävänä. Ei siksi, että olisi katkera tai vihainen, vaan siksi että minulle tulee tuskaa ja surua kun näen häntä. Rakastan häntä vielä ja on todella vaikea päästä hänestä irti jos olemme yhteydessä tai tekemisissä. Juttelimme ennen ja tänään seurakunnan perheasain keskuksen työntekijän kanssa asiasta ja hän ymmärsi ja kunnioitti näkökulmaani. Tämän tapaamisen jälkeen jäimme hieman juttelemaan. Hän ei halunut antaa minulle turhaa toivoa , mutta kertoi että on miettinyt että jos lapset olisivat isoja ja lähtisivät kotoa voisimme olla yhdessä, mutta kun siihen menee vielä monta vuotta se oli ehkä enemmän heitto kuin oikea haave. Ei kukaan järkevästi voi haaveilla että voi palata yhteen 8 vuoden päästä. Hänellä on aina ollut jotenkin auki kun olemme jutelleet juuri ennen eroa tai eron jälkeen. On aina ollut sellaisia merkkejä ja viheitä, että ehkä joskus, aika näyttää ja se halu olla nyt ystävinä paljasti hänen vaikeuksia päästä irti minusta. Myöhemmin hän avautui ja tunnusti, että rakastaa minua vielä. Halailimme toisiamme, itkimme yhdessä ja lähdimme sitten jokainen omaan kotiin. Nyt istun kotona je mietin edelleen että kuinka on mahdollinen että kaksi rakastavaa ihmistä voi näin päättyä eroon. Järkevä puoli tietää syyt ja kunnioittaa niitä, mutta tunnepuoli ei pysty hyväksymään tätä tilannetta. Minussa taistelee jatkuvasti järki- ja tunnepuoli keskenään. En halua elättää toivoa, että voisimme palata yhteen joskus, mutta se toivo elää joka tapauksessa sisämässäni, niin kauan kun rakastan häntä ja niin kauan kun tiedän että hänkin rakasta minua. Surutyö on tehtävä ja on muutenkin jo pitkä ja raskas prosessi. Nyt se tuntuu vielä vaikeammalta ja olen neuvoton. Haluaisin päästä eteen päin ja tehdä kaikessa rauhassa tätä surutyötä. Tunnepuoli kuitenkin aina muistuttaa kuinka tärkeä hän on minulle ja kun tietää että on meillä kummallakin voimmakkaita rakkaustunteita, se herättää toivoa. En halua toivoa, mutta toivo silti elää. Olen neuvoton ja mieliala allapäin. Käyn tällä hetkellä kriisikeskuksella viikoittain ja olen saanut arvokasta keskusteluapua.[/b] [i]Neuvoton[/i] [b]VASTAUS:[/b] On todella surullista, että se rakkaus joka teillä on, ei voi toteutua, kun elämän olosuhteet ovat teitä vastaan. Olet aivan oikeassa siinä, että on vaikeampaa tehdä surutyötä, kun vielä on jokin toivonsäde yhteisestä elämästä, ja lisäksi vahvat rakkauden tunteet. Mutta mikä muukaan tässä tilanteessa on mahdollista? Rakkauden tunteita ja toivoa on vaikea saada järkeilyllä kuolemaan. Ehkä sinun on vain koitettava käydä läpi luopumisprosessia tämän ristiriidan keskelläkin. Luopumiseenhan tässä on joka tapauksessa suostuttava, vaikkei ehkä lopulliseen. Kirjeestäsi käy ilmi, että olet jo tehnyt hyvin merkittävää työtä. Arvioit hyvin vilpittömän tuntuisesti omaa toimintaasi parisuhteen aikana. Kerroit, että olit kyvytön näkemään ongelmaa ja etsimään ratkaisua. Omien väärien toimintatapojen näkeminen on ensimmäinen askel kohti asioiden korjaantumista. Mainitsit, että olit huono kommunikoimaan ja ottamaan kritiikkiä vastaan. Ne ovat molemmat asioita, joita voi oppia. Ota tavoitteeksesi kehittyä näissä asioissa. Siitä tulee olemaan sinulle hyötyä kaikessa elämässäsi. En tietenkään tunne kumppaniasi, eikä lyhyen kirjeen perusteella voi tehdä arvioita, mutta jonkin kirjeessäsi herätti kysymyksen, onko kumppanisi jollain tavalla riippuvainen persoonallisuus. Sekin voisi osaltaan selittää eron vaikeutta, ja sitä, että hänen on vieläkin vaikea luopua sinusta. Tuotakin kannatta mietiskellä mielessään. On todella hyvä asia, että olet hakenut apua, ja saanut sitä. Sitä kannattaa jatkaa. Jossain vaiheessa voi olla viisasta pohtia myös pitkäaikaisemman yksilöterapian hyödyllisyyttä. Olisi esimerkiksi hyvä selvittää mistä tulee kokemus siitä, että joku haluaa kontrolloida elämääsi. Tuleeko se vain edellisestä suhteesta, vai jo aikaisemmista kokemuksista omasta lapsuusympäristöstä? Menetyksestä toipumisessa on ensiarvoista tehdä surutyö, ja sen jälkeen, ja ehkä jo sen lomassakin saada kiinni siitä, mikä tekee omasta elämästäsi mielekkään ja antoisan. Mikä on sinun oma juttusi? Mille haluat omistaa aikaasi ja voimiasi? Mistä koet itse saavasi iloa, voimaa ja virkistystä? Ketkä ovat sinun tärkeimmät ihmisesi nyt, kun olet menettänyt kumppanisi? Näistä palasista sitä elämää on lähdettävä uudelleen kokoamaan ja luotettava, että kyllä se sieltä löytyy, sirpale sirpaleelta. Ystävällisin terveisin [i]perheneuvoja Tero[/i]