Ulkopuolinen olo uusperheessä

[b]KYSYMYS: Olemme seurustelleet pari vuotta. Meillä on 10kk ikäinen lapsi, ja minulla on kaksi lasta edellisestä liitosta. Asumme miehen talossa, mutta tunnen ulkopuolisuutta. Koen myös, että suhteessamme yhdeksi haasteeksi on noussut vanhemmat lapseni, heidän elatuksensa, heidän kasvattamiseen liittyvät kysymykset ym. Emme ole yhteisellä aaltopituudella emmekä saa keskusteltua asioita selväksi. Yritän itse puhua tunteistani, yritän selvittää asioita, mutta seinä on noussut vastaan. Mies antaa ymmärtää suorin sanoin sanoen, ettei jaksa kuunnella enää saman toistoa ja jankkaustani. Silti asiat eivät selviä. En koe tulevani ymmärretyksi ja alkaa tuntua, että arvomme ovat liian erilaiset. Liian usein kuulen lauseita "jos lapsiani ei olisi", "minä en lapsiasi elätä enkä maksa heidän olemistaan". Olen taloudellisesti ahdingossa, sillä olen hoitamassa nuorimmaista isän toiveesta kotona alkusyksyyn saakka. Taloudellisesti minun tulisi kyetä alentuneella maksukyvylläni tarjoamaan lapsilleni, itselleni sekä tälle suhteelle ne edellytykset kuin minulla olisi töissä käydessä. Se on mahdotonta, eikä mies kykene kunnolla tulemaan asiassa vastaan isompien lasteni vuoksi. Hän on tiennyt jo tavatessamme lapsistani ja muuttaessamme tähän taloon, olen tehnyt selväksi, millainen kuvio tulee olemaan eli myös vanhemmat lapseni tulevat olemaan pääsääntöisesti meidän kanssamme vaikka isäänsä tapaavatkin. Olen arjet yksin, mies on keikkatyössä muualla ja sekin oli tiedossa. Minua odottaa kolmivuorotyö hoitovapaan jälkeen, johon en luonnollisestikaan voi palata enää tässä tilanteessa. Yritän hakea uutta paikkaa. Minulla on työtapaturmana sattunut niskavamma, joka vaatisi lepoa päivän mittaan sekä säännöllistä lääkitystä kipuun. En pysty arjessa juurikaan lepäämään, sillä olen aina yksin lasten kanssa. Lääkkeitä en voi ottaa ilman toista aikuista, sillä ne vaikuttavat voimakkaasti keskushermostoon ja menen niistä pöhnään. Olen siis hyvän tahdon ja positiivisten ajatusten varassa. Asumme paikkakunnalla, jossa kukaan ei käy meillä kylässä. Yhteydenpito ystäviin on olemassa, mutta läsnäolevia ihmisiä ei. Meillä kävi viimeeksi vieraita tammi-helmikuussa, kun lapsellani oli synttärijuhlat. Joulun alla olin erittäin uupunut. Vauva valvotti ja minulla on erityislapsi, joka vaatii jatkuvaa aikuisen valvontaa. Olisin tarvinnut huolehtimista osakseni, olisin tarvinnut apua lasten kanssa mutta myös selviytyäkseni väsymyksestä ja masentuneesta olostani. Mieheni kanssa oli mahtavat riidat niihin aikoihin. Itkin polvillani hänen edessään että auttaisi minua, mutta hän halveksi, oli kylmä, vastasi vihaisesti enkä saanut riittävästi tukea. Minun on vaikea luottaa häneen rinnallani, sillä koen ettei ole lunastanut paikkaansa. Tarvitsisin näyttöä että uskaltaisin luottaa, minulla ei ole apua ollut saatavilla, siksi se niin vaikeaa. Hän joskus on, joskus ei ole. En koskaan tiedä milloin mitenkin. Olen työstänyt oloani ilman lääkkeitä ja ammattiapua. Olen todella yksinäinen, mutta oloni on kohenemaan päin. En silti tunne olevani rakastettu enkä koe olevani tasa-arvoinen, sillä en kykene missään vaiheessa, vaikka palaisin töihin, lunastamaan paikkaa tässä parisuhteessa, sillä vanhemmat lapseni ovat jotenkin aina välissä. En koe, että voisin heidän kustannuksellaan ja tästä kaikesta mustasta huolimatta jatkaa tätä suhdetta ja siltikin sydämeni kysyy, että onko tämä todella loppuun nähty? VASTAUS:[/b] Kiitos viestistäsi. Se sai minut mietteliääksi. Sinulle on tapahtunut paljon asioita viime vuosina. Olet aloittanut uuden parisuhteen ja muuttanut miehesi taloon isompien lastesi kanssa. Teille on syntynyt vauva. Työelämään paluusi lähestyy… Siis paljon isoja elämänmuutoksia, jotka vaativat sopeutumista kaikilta perheenjäseniltä. Uusperhekuvioissa on tyypillistä, ettei kahdenkeskistä seurusteluvaihetta juurikaan ole vaan lapset ovat mukana kuviossa alusta alkaen. Tämä asettaa uusparisuhteelle omat haasteensa. Onkohan teillä ollut mahdollisuutta kahdenkeskisyyteen ja rauhassa toisiinne tutustumiseen? Kirjoitit, että tunnet ulkopuolisuutta talossa… Kyseessä on kuitenkin myös sinun ja lastesi koti. Olisi tärkeää, että voisit ulkopuolisuuden tunteen sijaan vähitellen tuntea itsesi enemmän "sisäpuoliseksi". Olisikohan tämä mahdollista? Uusperheen muotoutumiseen katsotaan menevän useita vuosia. Aikaa ja kärsivällisyyttä siis tarvitaan. Minkälaisia odotuksia sinulla ja kumppanillasi mahtoi olla uusperhettä perustaessanne? Mitkä odotukset ovat täyttyneet? Mihin olette joutuneet pettymään? Entä minkälaisia odotuksia sinulla ja kumppanillasi on tulevaisuudelta? Ovatkohan nämä odotukset yhteensovitettavissa? Mistä olette valmiita tinkimään? Entä mikä on teille luovuttamatonta? En tiedä isompien lastesi ikää, mutta oletan heidän olevan joka tapauksessa erilaisessa kehitysvaiheessa kuin pienokaisenne. Lisäksi yksi lapsistasi tarvitsee erityistä tukea. Nämä edellä mainitut asiat asettavat vanhemmuudelle omat haasteensa. Oman jaksamisesi kannalta olisi tärkeää, että voisit jakaa näitä haasteita kumppanisi kanssa. Kirjoitit kaipaavasi enemmän apua ja tukea mieheltäsi. Olet kertonut tarpeistasi ja toiveistasi-jopa itkenyt polvillasi hänen edessään. Kirjoituksestasi välittyy yksinäisyys ja uupuneisuus. Lisäksi kuvasit taloudellisia ja terveydellisiä huolia. Jäin miettimään, että kuinkahan kauan mahdat jaksaa jatkaa nykyisessä, monin tavoin kuormittavassa tilanteessa? Kirjoitit olevasi hyvän tahdon ja positiivisten ajatusten varassa. Nämä ovat hyviä voimavaroja, mutta eivät ehtymättömiä. Myönteinen elämänasennekin tarvitsee säilyäkseen edes jossakin määrin vastavuoroista ystävällisyyttä, lämpöä ja myötätuntoa. Jos näitä ei ole saatavilla, on riskinä myönteisyyden hiljainen hiipuminen, uupuminen, ehkäpä kyynistyminenkin. Kirjoitit, ettet kykene lunastamaan paikkaasi uudessa parisuhteessasi, sillä isommat lapsesi ovat jotenkin aina välissä. He ovat kuitenkin sinun lapsiasi ja vain kerran pieniä. Uusperheasetelmassa uudelta kumppanilta vaaditaan aikuisuutta hyväksyä tämä tosiasia. Kirjoitit, ettet voi lastesi kustannuksella ja kaikesta mustasta huolimatta jatkaa tätä suhdetta. Olet siis ilmeisesti pohtinut myös eroajatuksia. Kirjoitit sydämesi kysyvän, onko tämä (suhde) todella loppuun nähty. Tämä on iso kysymys, johon sinun täytyy itse löytää vastaus. Onkohan niin, että molemmat vaihtoehdot – sekä suhteen jatkaminen että siitä luopuminen – tuntuvat kovin raskailta? Kumpaa valintaa arvelet katuvasi vähemmän vuosien kuluttua? Omien tunteittesi ja ajatuksiesi kirkastamiseksi suosittelen sinua hakemaan keskusteluapua. Sitä voit lähteä kyselemään vaikkapa lastenneuvolan tai terveysasemasi kautta. Suomessa toimii 41 kirkon Perheasiain neuvottelukeskusta, joista voi myös saada ammatillista keskusteluapua ihmissuhdekysymyksissä. Palvelujen piiriin voi hakeutua yksin tai kumppanin / perheen kanssa. Älä jää yksin murheidesi kanssa vaan ota ensimmäinen askel kohti muutosta jo tänään! Lämpimin ajatuksin [i]Perheneuvoja Kaisa[/i]