En kerta kaikkiaan käsitä, mistä kumpuaa suomalaisen arkkitehtuurin yliarvostus. Kotoiset arkkitehdit ovat vaarallista sakkia.
Jos suuruudenhullut suunnittelijat olisivat aikoinaan saaneet tahtonsa läpi, Etelä-Helsinkiä halkoisivat moottoritiet, joiden seassa törröttävät betonitornit saisivat Merihaan näyttämään puu-Käpylältä.
Suomalaisen arkkitehtuurin pimeintä keskiaikaa oli 1960- ja 1970-lukujen betoniporsastelu. Aikakauden helmiä on muun muassa Merihaka, joka aikanaan nappasi Vuoden betonirakenne -palkinnon (!) innovatiivisen materiaalinkäytön ansiosta (!).
Nostan hattua niille täysjärkisille, jotka ovat onnistuneet puolustamaan jugend- ja empire-Helsingin aarteita avantgarde-arkkitehtien hyökkäyksiltä. Aallonpojat ovat silti saaneet ujutetuksi jopa Kruununhakaan ja Eiraan muutaman betonilaatikon – kuin pikantiksi yksityiskohdaksi.
Arkkitehtiporukoissa kulloisetkin muotihulluudet leviävät kuin pernarutto konsanaan. Kynittyhiuksinen, mustaan poolopaitaan pukeutunut muovisanka-olmi miettii tällä hetkellä kuumeisesti, miten teräksen, betonin ja lasin pyhästä kolminaisuudesta saisi taiottua Sanomataloakin korskeamman pytingin.
Ja saahan siitä – jos katsoo vaikka suuruudenhulluudessaan pöyristyttäviä ostoshelvettejä à la Iso Omena tai Itäkeskuksen katedraalilaajennus.
(Mikähän siinä muuten on, että kouluttamatonkin silmä erottaa kauniin rumasta, mutta 12,5 vuotta Otaniemessä teoriaa tankannut olmi ei erota?)
Arkkitehdeillä jos keillä on vimma miehiseen isänmurhaan: jokaisen poolopaitapolven on pantava faijojen pytingit mataliksi ja pystytettävä tilalle omia kyhäelmiä.
Kaikkein kamalinta jälkeä syntyy, jos joku äkkirikastunut it-nousukas sattuu kohtaamaan kokeilunhaluisen arkkitehtipojun.
Ja muuten, hyvät poolopaidat ja muut A4-arkkitehdit, miksi niissä pienoismalleissa on ainainen kesä? Suomeen suunniteltava rakennus kaipaa päälleen ämpärillisen loskaa ennen kuin voidaan sanoa, miltä se näyttää luonnossa.
