Curacao, Macao, Maputo, Rooma, Cancun, Kalifornia, Lontoo, Libanon. Maailmankansalaisella, nykyajan paimentolaisella, nomadilla on levottomat jalat. Maailma on Pandoran lipas täynnä toinen toistaan ihmeellisimpiä seikkailuja. Kun ruoho on rapakon takana aina vain vihreämpää ja maallinen omaisuus mahtuu kahteen matkalaukkuun ja pukupussiin, missä on silloin koti?
Eletään vuotta 1981. Sveitsiläisessä 500 asukkaan kylässä 2-vuotias suomalaispoika Olli ajeluttaa punaista pikkuautoaan hiekkalaatikolla. Pikkumies osaa jovähän puhuakin. Hän puhuu ranskaa.
Yhdeksän vuoden päästä Olli makaa hiiskumatta ison henkilöauton takapenkillä. Kuljettaja on komentanut koko porukan pitämään päät alhaalla. Nyt mennään eikä meinata pitkin Addis Abeban kuoppaisia teitä Etiopiassa, jossa on juuri alkanut vallankumous. Seuraavien päivien aikana Olli, eikä kukaan muukaan hänen perheestään, saa poistua kotoaan. Kotikadun kumpaakin päätä vartioivat panssarivaunut. Naapurissa tapetaan armeijan upseereita. 11-vuotias Olli kuiskaa englanniksi äidilleen, että haluaa pois Etiopiasta.
Muutamaa vuotta myöhemmin Olli yrittää tapattaa itsensä moottoripyörällä Jakartassa. 14-vuotiaista pojanklopeista, Ollista ja kavereista, tuntui hauskalta idealta vuokrata moottoripyörät Jakartan yöhön Indonesiassa. Vasta jyrkässä alamäessä Olli tuli miettineeksi jarrujen sijaintia. Kavereiden huutamat indonesiankieliset ohjeet pelastivat Ollin syvältä pulahdukselta paikalliseen jokeen.
Nyt Olli istuu Porthanian edessä Helsingissä. Polttaa tupakkaa ja turisee suomea. Hän on täällä vain käymässä, nauttimassa ilmaisesta opiskelusta, johon hänellä on Suomen kansalaisena täysi oikeus.
23 vuoden aikana Olli on ehtinyt asua lyhyitä pätkiä Suomessa, seitsemän vuotta Sveitsissä, pari vuotta Etiopiassa, seitsemän vuotta Indonesiassa, puoli vuotta Iranissa ja kaksi vuotta New Yorkissa. Passin sivut ovat käyneet leimasimen alla miltei 60 eri maassa. Suurimmaksi osaksi Olli on matkustanut äitinsä työn takia. Äiti on töissä ulkoministeriössä. 15-vuotiaasta lähtien hän on asunut yksin. Olli puhuu suomen lisäksi sujuvasti ranskaa ja indonesiaa, mutta jos hän itse saisi päättää, hän puhuisi vain ja ainoastaan englantia.
Ollilla ei ole kotimaata, eikä hän sellaista kaipaakaan.
“Sanoin jo 15-vuotiaana olevani ‘maailmankansalainen’, kun isäni koetti houkutella minua Indonesiasta ‘juurilleni’ koti-Suomeen. Eri kulttuurit ovat mulle aika yhdentekeviä. Katselen niitä kuin tv-dokumentteja”, Olli kertoo.
Sun, sea and salary
Maailmankansalainen, nomadi, on modernin ajan ihmistyyppi. Se ei ota koiraa eikä asuntolainaa eikä rakenna mökkiä Saimaan rannalle. Sen tavarat mahtuvat rinkkaan ja pariin kassiin. Sen passi on aina voimassa ja se vaihtaa paikkaa, kun sitä huvittaa.
Se ei pelkää vääriä valintoja, sillä se voi aina lähteä muualle. Nomadi ei ole sukupolvi. Se ei ole Generation X. Nomadi on huoleton veikko, jonka tulevaisuus on avoin ja koti tässä ja nyt.
29-vuotias oikeustieteiden ylioppilas Tatu valitsi maailmankansalaisuuden teinivuosina. Miehen tie vei aluksi Englantiin. Sumuinen maa ei pitkään houkutellut, ja niinpä Tatu jatkoi eteenpäin. Nykyään Tatun voi nähdä tallustelemassa paljain jaloin risteilyaluksen kannella Venezuelan rannikolla. Tatu on “casino manager”. Se tyyppi, joka vahtii smokki päällä, ettei laivan casinossa huijata.
“Sun, sea and salary olivat kai ne päällimmäiset syyt lähteä Suomesta. Ja verotus. Nyt mulla ei ole kiinteitä siteitä Suomeen tai minnekään muuallekaan. Jos uusi työtarjous tulee, voin vaihtaa paikkaa muutaman viikon varoitusajalla. Maallinen omaisuuteni mahtuu kahteen matkalaukkuun ja pukupussiin.”
Tatu on kiertänyt Jenkkien itärannikon, Kanadan, Alaskan ja Karibian saaret. Hän on hypännyt laskuvarjolla Meksikon Rivieralla ja sukeltanut Belizen kirkkaissa vesissä. Välimeren maat on koluttu, samoin Venezuela, Kolumbia ja Honduras. Tällä hetkellä nuorta miestä kiinnostaisi Kaukoitä, erityisesti Malesia tai idän Las Vegas, Macao.
“En tahdo kuolinvuoteellani todeta, että jotakin jäi tekemättä typerän tekosyyn takia.”
Viimeistä tarjousta ei ole vielä annettu
Nomadille maailma on paikka, joka on täynnä toinen toistaan houkuttelevampia mahdollisuuksia. Mistään ei löydy sitä “viimeistä tarjousta”, sillä nurkan takana odottaa parempaa, vihreämpää ruohoa. Mitään ei ole määrätty ennalta. On vain ihminen itse ja hänen valintansa.
“Märänpäätä minulla ei ole koskaan ollut. Mietin vain mielessäni, mihin voisin seuraavaksi lähteä. Valinnanvaraa on niin paljon, ettei sitä välillä tajuakaan, että voi lähteä ihan mihin vain”, kuvailee Saksassa asuva 21-vuotias Niina.
Saksassa joku kuuli Niinan puhuvan suomea ja luuli häntä turkkilaiseksi. Mutta ei Niina ole turkkilainen, hän ei ole mistään kotoisin. Virallista osoitetta Niinalla ei ole missään ja postit häviävät maailman turuille.
“Välillä sitä kyllä tuntee olevansa todella koditon, kun ei ole virallista kotia missään. Silti en ole ajatellut palaavani Suomeen pysyvästi ainakaan lähiaikoina.”
Myös Salla haluaa pysyä poissa Suomesta. Koti-Suomi ei kiinnostanut Sallaa silloinkaan, kun hän värjötteli englantilaisen asuntolan pikkuruisessa huoneessa ja yritti vääntää patterista lisää lämpöä. Ei auttanut. Ikkuna veti niin paljon, että rullaverho liehui puolen metrin kaaressa. Eikä Salla tullut maitojunalla kotiin silloinkaan, kun suihkuun ryömi etanoita kolmen sentin kolosta, joka johti suoraan ulos.
Kun Salla muutamia vuosia sitten muutti Rovaniemeltä Englantiin, hän raahasi lentoasemalle kaksi urheilukassillista tavaraa, joiden yhteispaino pysyi sallitun 20 kilon sisällä. Puolentoista vuoden jälkeen Salla muutti Englannista Hollantiin kolmen urheilukassin, neljän pahvilaatikon, repun ja olkalaukun kanssa. Hän oppi käyttämään lentoyhtiötä, jossa ylikiloista ei sakoteta.
“Suomesta kaipaan kaiholla huonekalujani, mikroa, telkkaria ja videoita. Joskus kaipaan myös Fazerin sinistä. Siihen mummoni tokaisi, että ‘pakkoko sitä oli sinne ulkomaille lähteä’. Ja totta kai siinä osa onkin.”
“Mutta minä kun en ole oikein tyytyväinen missään. Kun olen Suomessa, kaipaan ulkomaille ja päinvastoin. Koko ajan tuntuu, että ruoho on muualla vihreämpää”, Salla kertoo.
Koti takapuolen alla
Astrid tuntee Jyväskylässä aivan samoin. On päästävä pois, mitä nopeammin, sen parempi. Hän muuttaa muutaman viikon päästä Berliiniin. Saksassa hän on myös syntynyt ja viettänyt lapsuutensa.
“Suomessa tuntuu kuin ympäristö asettaisi mulle rajoja. Tavoittelen paikkaa, jossa voin olla oma itseni ja ympärilläni on ihmisiä, joille annan ja joilta saan. Minulla on aina vähintään kymmenen suunnitelmaa. Jos yksi ei toimi, löytyy aina seuraava. Äiti sanoo, että olen perinyt hänen levottomuusgeeninsä”, Astrid nauraa.
Astrid ei tunne olevansa minkään maan kansalainen. Hän suorastaan inhoaa koko sanaa “kansalainen”.
“Kansalaisuudet ovat nationalistista puppua. Maiden maantieteelliset rajatkin ovat vain mielivaltaisia ja tekemällä tehtyjä. Minun ‘kansalaisuuteni’ ei ole kiinni mistään maasta”, Astrid kiivastuu.
Puheenvuoroon yhtyy myös Olli.
“Turha nationalismi on syy kaikkiin suuriin maailman konflikteihin. Jos kaikki ihmiset tutustuisivat vähän naapureihinsa, ymmärrys heistä ja erilaisuuden sietäminen kasvaisivat ratkaisevasti”, hän toteaa.
Mutta onhan maailmankansalaisuudessa jotakin huonoakin oltava? Ei voi rakastua, perustaa perhettä, rakentaa kotia, nähdä äitiä joka päivä, heittää läppää veljen kanssa tai istua lapsuuden kavereiden kanssa baarissa.
“Kyllä. Onhan tässä aina se riski, että esimerkiksi rakastuu. Silloin täytyy punnita tarkasti, mikä painaa vaakakupissa eniten. Haluaako jatkaa kohti uusia seikkailuja vai jäädä tekemään siirtolaisen uraa johonkin maahan?”pohtii Mexico Cityssä asuva Tuomas.
“Tottahan se toki on, ettei tällaisella elämäntyylillä pitkäjänteisiä ystävyyssuhteita rakenneta. Toisaalta nomadi tutustuu maailmalla toisiin nomadeihin, joilla on sitten ihan omat juttunsa ja kyllä sitä maailman turuilla toisinaan törmäillään”, Olli pohtii.
Eikä hän tunne olevansa koditon. Koti tai juuret kun eivät koskaan ole olleet hänelle merkityksellisiä siinä mielessä kuin monelle muulle.
“Home is where I sit my ass down”, hän tiivistää.
25 000 nuorta ulkomailla
Alle kolmekymppisistä suomalaisista noin 25 000 asuu Suomen rajojen ulkopuolella. Pääosin ulkomailla kuitenkin asuu mummoja ja vaareja, sillä yli 60-vuotiaista suomalaista ulkomailla lymyilee noin 70 000 harmaatukkaa.
Yhteensä ulkomailla majailee noin 200 000 Suomen kansalaista, ilmenee Väestörekisterikeskuksen vuoden 1999 tilastosta.
Vuosittain Suomen pölyt karistaa kantapäistään noin 4 000 henkilöä.
Valtaosa ulkomailla asuvista suomalaisista asuu Ruotsissa. Siellä heistä asuu noin 100 000. Ruotsin lisäksi suomalaisia vetää puoleensa Pohjois-Amerikka.
Yhdysvaltoihin majansa on rakentanut 13 000 suomalaista, Kanadaan 10 000.
Saksassa asuu 9 500 suomalaista, Britteinsaarilla reilut 5 000, Norjassa 4 700, Australiassa 3 700, Espanjassa 3 400 ja Sveitsissä 3 200.
Muuttoliike ulkomaille on kasvanut vuosien saatossa. Edellisen kerran ulkomaille on muutettu innokaasti 70-luvun lopulla, kun Suomesta muutettiin joukolla Pohjanlahden toiselle rannalle työtä etsimään. 90-luvulla ulkomaille muuttamisesta on tullut suoranainen hitti.
“Vuonna 1990 pääkaupunkiseudulta muutti ulkomaille 1 700 suomalaista.
Kymmenessä vuodessa määrä on kolminkertaistunut ja vuonna 2000 ulkomaille muutti 4 800 henkilöä”, kertoo yliaktuaari Pekka Vuori Helsingin kaupungin tilastokeskuksesta.
“Erona on se, että 70-luvulla muutettiin lähinnä Ruotsiin, nyt muutetaan muihin Euroopan maihin”, Vuori kertoo.
Kymmenestä ulkomaille karanneesta helsinkiläisestä kuusi on naista ja neljä miestä.
