Kuningaslapset

Kaupungissa asuvien nuorten aikuisten nuoruus pitenee. Ilosukupolvi etsii itseänsä, vakituista kumppania ja työtä vielä keski-iän kynnyksellä. Ja pitää hauskaa. Vaikka hampaat irvessä. He pitävät yllä peli-, äänite- ja ravintolabisnestä. He ovat ilosukupolvi, kuningaslapsia, joita viihdytetään hautaan asti.

Pinokkiossa ovela kettu nimeltä Rehti Repo houkuttelee joukon lapsia huvipuistoon, jossa hauskanpidolle ei tule koskaan loppua, mutta josta pääsee pois vain orjaksi myytynä aasina. Paikan nimi oli Huvitusten Saari. Ja melkein 100 000 helsinkiläistä elää siellä. Paitsi, että se paikka tunnetaan nykyisin Pidennettynä Nuoruutena. Tai Nuorena Aikuisuutena. Tarjolla on elämyksiä, kuluttamista ja itsensä etsintää. Ja saarelta pääsee pois vain perustamalla perheen tai vakiintumalla työelämään. Siihen useat ilosukupolven lapsikuninkaat eivät ole vielä valmiita.

He maksavat huveista paljonkin, vaikka saattavat elää taloudellisesti jossakin viikkorahan ja keskiluokkaisuuden välimaastossa. Yhtä hyvin he voivat olla hyvin tienaavia ammattilaisia, joiden lystit ovat suurten ikäpolvien mielestä lapsellisia. Ilosukupolvi käyttää omaan hauskaan enemmän rahaa ja aikaa kuin yksikään sitä edeltänyt sukupolvi. Siitäkin huolimatta, että tutkija Terhi-Anna Wilskan mukaan 1950 – 70-luvulla suhteellinen tulotaso on ollut muuhun väestöön verrattuna parempi kuin tämän päivän nuorilla aikuisilla.

Kolmenkympin rajapyykkiä käyvät ikinuoret ostavat neljänneksen Suomessa myydyistä peleistä, kuuluvat siihen ääniteteollisuutta yllä pitävään kuluttajaryhmään, joka ostaa ainakin yhden levyn kuukaudessa ja ovat ravintolaliiton tutkimusjohtaja Heikki Lankisen mukaan ravintoloiden tärkein asiakasryhmä. Ja on syytä puhua lapsikuninkaista – se leikki-ikäinen sisäinen lapsi, joka ei suostu irrottamaan otettaan Play-stationin ohjaimesta edes orastavan keski-iän edessä, on nimittäin leimallisesti miespuolinen.

Kaupunkilaiset naiset luopuvat prinsessaleikeistään, sillä ihmissuhdemarkkinoilla on ylitarjontaa koulutetuista naisista ja peli hyvistä tai edes riittävän hyvistä miespuolisista vakikumppaneista on kovaa. Niin kovaa, että siitä on leikki kaukana.

Kymmenen matkaa vuodessa

Antti on yli kolmekymmentä, hänellä on oma yritys, kohtuullinen toimeentulo ja asunto kantakaupungissa. Asioita, joita se sukupolvi johon Antinkin vanhemmat kuuluivat olisi arvostanut hänen ikäisenään. Mutta Antti panostaa itsensä viihdyttämiseen sellaisen määrän aikaa ja rahaa, että 1970-luvun nuoret aikuiset pitäisivät sitä pöyristyttävänä.

Antti esittelee kannettavan tietokoneen litteältä näytöltä animoituja kuvasarjoja viime aikaisista matkoistaan ja löydetyistä elämyksistä. Thaimaassa suoritettu padi-sukelluskurssi, liitovarjoilua Euroopassa, lumilautailua ja wake-boardingia.

“Mä olen viimeisen kalenterivuoden aikana tehnyt kymmenen matkaa”, Antti sanoo. Hän arvioi matkojen vieneen ainakin puolet tuloista, reilusi toistakymmentätuhatta euroa. Seuraavaksi vuorossa on pyöräretki Ahvenanmaalle, kotitoimiston puulattian nurkassa odottaa jo valmiina vedenpitävä varustesäkki.

Ennen matkailuinnostusta Antilla oli kausi, jolloin tietokonepeleihin saattoi vierähtää helposti tunteja. Tietokoneiden kanssa kasvaneen ja alalla työskentelevän Antin nettiroolipelisessiot venähtivät helposti kuusituntisiksi. Välillä taas on kunnostettu purjevenettä tai muutettu asumaan kesäksi tyttöystävän kanssa Berliiniin.

“Mä olen tehnyt tosi paljon töitä sen eteen että tämä kaikki olisi mahdollista. Tämä on se miten mä haluan aikuisuuttani elää”, Antti sanoo.

Tilastot osoittavat ilosukupolven kaaren. Helsingin kaupungin tilastopalvelun yliaktuaari Pekka Vuori näyttää Aleksanterinkadulla sijaitsevassa työhuoneessaan tietokoneen näytöllä kulkevia tilastokäyriä. Nuorten naissynnyttäjien määrä on romahtanut ja yli kolmekymppisten ensisynnyttäjien määrä noussut. Nuorista aikuisista 70 prosenttia on naimattomia ja liitot solmitaan kolmenkymmenen hujakoilla. Työelämään siirrytään entistä myöhemmällä iällä.

“Nuoruuden pidentyminen on tilastollinen tosiasia”, Pekka Vuori sanoo.

“Asiaa voi ajatella niin, että 1970-luvun sukupolveen verrattuna tämän päivän nuorilla aikuisilla on ainakin viisi vuotta enemmän peliaikaa.”

Ikuista nuoruutta haetaan ja podetaan erityisesti pääkaupunkiseudulla.

“Nuoruuttaan pitkittävät hakeutuvat Helsinkiin”, Vuori toteaa.

Elämänjano – keskiluokan normi

Nuoria aikuisia tutkinut sosiologi Kaisa Ketokivi toteaa yhteiskunnan individualisoituneen niin vahvasti, että kaikkien on löydettävä “oma juttunsa”.

”Perheen perustaminen ei houkuttele alle kolmikymppisiä pidentyneen nuoruuden kulttuurissa, koska individualistisesta elämänorientaatiosta on tullut normi. Yllättäen vanhemmuuteen ryhtymistä tarkastellaan myös syntymättömän lapsen parhaan näkökulmasta”, Ketokivi sanoo.

Se tarkoittaa sitä, että nuoret aikuiset mittaavat omaa elämäntilannettaan sen mukaan, kuinka hyvät olosuhteet he voisivat tarjota syntymättömälle lapselleen. Ja rima nostetaan epärealistisen korkealle.

“Ne arvot, joita nuoret kaupunkilaiset liittävät perheeseen ovat aika perinteisiä ja tietyssä mielessä vaikeita saavuttaa. Ja toisaalta perheen perustaminen voidaan kokea myös tietynlaisena kapinana. Hyvänä syynä pudottautua työelämästä hetkeksi.”

Jarkko on nuori aikuinen kaupunkilainen. Hän asuu Helsingin keskikaupungissa, elää vakisuhteessa ja tekee pätkätöitä. Hänen ilosukupolvelle tunnusomainen hupinsa on hevimusiikki. Kysyttäessä lapsen hankkimiseen liittyvistä perusedellytyksistä, Jarkko luettelee hyvän taloudellisen tilanteen, sen että molemmilla olisi vakituinen työpaikka ja että parisuhde olisi kunnossa. Eikä siinä kaikki.

“Ja parasta olisi, että on häilätty, nähty ja matkusteltu ennen lapsen hankkimista. Ettei ota sen jälkeen pattiin, että jäi jotakin tekemättä. Ja se on iso kysymys, että onko valmis kasvattamaan lapsen? Kyllä sen helposti pystyy duunaamaan, mutta miten siitä saa ihmisen?”

Aikuisuuden ja lapsuuden rajapyykkinä onkin useammin perheen perustaminen kuin työelämään siirtyminen. Ja ristiriita on kova; toisaalta nuoruudesta ja vapaudesta ei haluta luopua ja toisaalta “oikean” elämän puuttumisen aiheuttama haamusärky on kovaa. Tosin ilosukupolveen kuuluu myös paljon henkilöitä, joilla on lapsia ja vakisuhde – ja takanaan ehkä jo ero.

Vaikka ilosukupolvelta puuttuvat poliittiset ja moraaliset massaliikkeet kuten vaikka taistolaisuus, moni asia politisoituu. Esimerkiksi ruoka ja kuluttaminen. Mutta vain niiltä osin kuin se sattuu huvittamaan; eettisten valintojen marketista on mahdollista poimia ostoskoriin ne tuotteet, jotka sopivat sen hetkiseen elämäntilanteeseen ja fiilikseen.

Hauskaa ilosukupolvi joutuu pitämään usein verenmaku suussa. Putoamisen pelko on kova ja menestyminen pakollista. Ja kaikkein menestyneimpiä ovat uuteen kaupunkilaiseen luovaan luokkaan kuuluvat henkilöt. Mainostoimistoissa, tuotantoyhtiöissä ja muissa mediaseksikkäissä työpaikoissa työskentelevät.

“Huomionarvoista 20–30 vuotiaiden kaupunkilaisten suhteen on se, että kaikesta ilottelusta huolimatta ei olla huolettomia. Elämä koetaan kyllä pelinä, johon kuuluu itsensä löytäminen, mutta lopulta ollaan hyvinkin päämäärätietoisia. Ja on pakko ollakin jos haluaa pärjätä”, Ketokivi toteaa.

“Rush hour of life”

Kolmekymppinen Niko ruokkii sisäistä lastaan pelaamalla. Eikä hän ole ainoa. Pelien kanssa viettävät aikaa yhtä paljon nuorten aikuisten miesten kanssa vain kouluikäiset pojat. Ja toisin kuin kouluikäiset pojat, aikuiset lapset käyttävät hupiinsa paljon rahaa. He ostavat pelikonsoleita, pelejä ja käyttävät niin aikaa kuin rahaa verkkopelaamiseen.

Niko pelaa tosin pelejä, joiden kohderyhmän muut aikuiset asuvat Aasiassa; söpöjen mielikuvitusolentojen hassuja seikkailuja turvallisissa mielikuvitusmaailmoissa.

“Mitä lapsellisempi peli, sen helpompi unohtaa arkipäivän rasitteet. Pelit tarjoavat lohdullista ja infantiilia hupia.” Niko sanoo. Aikuinen mies jolla on oma Pokémon-kokoelma ja ansiotyö.

Lapsikuninkaita on karkeasti ottaen kolmea haaraa: Nikon kaltaisia viihdeviikareita, jotka käyttävät vapaa-aikansa peleihin ja elokuviin. Ihmisiä, jotka japanilaiskollegoidensa, otakuiden tapaan katoavat digitaaliseen lumemaailmaan todellisuuden painetta ja ahtaita rajoja. Toinen ryhmä on elämyksenetsijät; reppumatkoja ja äärimmäisyyslajeja harjoittavat ihmiset. Ja kolmantena bilettäjät, trendien ja juhlien perässä kiertävät yöeläjät. Ja tietenkin kaikkien kolmen edellisen sekoituksia.

Kauppakorkeakoulun markkinoinnin tutkija Anu Valtonen on väittelemässä tohtoriksi siitä, miten suhde vapaa-aikaan on muuttunut. Eikä kukaan ota vapaa-aikaansa niin tosissaan kuin ilosukupolvi.

“Kolmissakymmenissä koetaan nykyisin elämän ruuhka-aika, niin sanottu Rush Hour of Life. Silloin on koettava kaikki: pärjättävä töissä, perustettava perhe, saatava lapsia ja ehdittävä harrastamaan.”

Vapaa-ajasta on tullut velvollisuus. Vaikka työpaikkailmoituksissa ei vielä suoraan vaadita hakijoilta seksikkäitä harrastuksia niin työpaikkahaastatteluissa “mitä harrastat?” on ensimmäinen tai toinen kysymys.

“Ja aika harva vastaa: ‘En mitään, haluan nukkua vapaa-aikanani’, Valtonen sanoo. ”Vaikka aika moni haluaisi niin tehdäkin.”

Nuorten aikuisten elämästä on muodostunut suuri minäprojekti, jossa vapaa-ajan käyttäytymisen pitää tukea työelämään pääsyä. Vastarinta on vaikeaa; pakollisen yksilöllisyyden aikana jokaisen henkilökohtaiset moraaliset valinnat ovat juuri sitä – henkilökohtaisia. Ilosukupolven leikkihuoneesta sammuttaakin todennäköisesti valon uusi iloton sukupolvi. Se, joka ottaa asuntolainaa ja perustaa perheen jo parikymppisenä.

Oon kolmekymppinen