Yökansan anatomia

Helsingin yössä vaeltaa lukemattomia heimoja, jotka noudattavat tarkkoja reviirirajoja.

Suomalainen antropologia on katsonut kauas mutta ei ole nähnyt lähelle. Kulttuuriantropologian klassikot Westermarck, Landtman ja Karsten lähtivät aikoinaan kenttätyöhön Marokkoon, Papua-Uuteen-Guineaan ja Amazonasin alueelle. Myös heidän seuraajansa ovat suunnanneet eksoottisiin ja lämpimiin maihin – eikä ihme. Seksuaalisesti vapaamielisten alkuasukkaiden keskuudessa vietetty vuosi on mukavaa vaihtelua räntäsateiselle Kaisaniemelle.

Antropologin ei kuitenkaan tarvitse mennä Tulimaahan asti. Helsingin heimot tarjoavat aivan yhtä kiehtovan tutkimuskohteen kuin watussit tai bushmannit. Silti kotimaiset klaanit ovat saaneet syntyä ja elää antropologisen katseen ulottumattomissa.

Toistaiseksi Helsingin ravintolaelämää ovat tutkineet ennen muuta sosiologit – ja hekin lähinnä siksi, että ovat näin voineet kutsua kapakoissa istumista aineiston keräämiseksi.

Luolamiesajat

Kotimaisen heimoutumisen juuret ovat 1950-luvulla, jolloin nuorisokulttuuri alkoi nakertaa sota-Suomen yhtenäisyyttä. Luolamiesajan heimoista tunnetaan lättähatut ja diinarit, joita seurasivat myöhemmin hipit ja punkkarit, rokut ja hevarit.

Vielä 1980-luvun alkuhämärissä heimoutuminen oli vähäistä ja tunnelma Helsingin yössä kieltolakimainen; sääntely vallitsi ja kilpailu oli olematonta.

Ravintolat viisveisasivat tyylistä ja imagosta, sillä janoisia ja nöyriä asiakkaita riitti kaikille. Kapakat olivat samasta nukkavierusta muotista väännettyjä, eikä niiden välille syntynyt selviä reviirirajoja – tosin tietoisimmat kulttuuripiirit olivat jo pitkään muodostaneet omia heimojaan tarkkaan valittuine reservaatteineen. Vanhat kulttuuripierut istuivat Elitessä, oopperan väki Bulevardiassa ja rokkikansa Vanhalla.

Pikkutunneille olivat auki vain muutamat yökerhot, joissa bulgarialainen sekstetti veivasi sambaa ja liikematkalainen oululaisinsinööri klähmi sihteerikköä peilipallon alla vaimolle ostettujen Wiener Nougatien sulaessa narikassa.

Suuri murros

Yöelämän kannalta heimoutuminen sai uutta puhtia ravintolakulttuurin vapautuessa viitisentoista vuotta sitten.

Citykulttuuri ja liberalisoituminen alkoivat iskeä kiilaa kieltolaki-Suomeen 1980-luvun lopulla. Sitä mukaa kun ravintoloiden määrä kasvoi ja yö vapautui, ihmiset alkoivat entistä selvemmin tiedostaa reviirirajoja.

Tästä huolimatta heimot eivät olleet vielä kovin eriytyneitä, ja niinpä kaikkia klaaneja houkutelleet sulatusuunit kuten Kaivohuoneen Liberatore-klubi ja Café Metropol menestyivät. Niissä saattoi juhlia rinnakkain duunari ja espoolaisjuppi, rokkari ja taidemaalari.

Ensimmäisiä vahvan identiteetin luoneista klaaneista olivat jupit, jotka toivat heimokulttuuriin avoimen kulutusulottuvuuden.

Lamavuosina 1990-luvun alussa heimot elivät horrosvaihetta uutta nousua odotellen. Reviirirajat hämärtyivät tilapäisesti, kun uudet kapakat olivat lähinnä keskioluträkälöitä. Kansa pidettiin hiljaa myöntämällä pyöräkellareille B-oikeuksia. A-olut korvautui keskarilla, joka oli aiemmin kelvannut vain Köyliön Kesoilin kantiksille.

Uuteen nousuun

Helsingin heimojen viimeisin kultakausi alkoi laman päätyttyä. Näennäisesti tasa-arvoiseen ja homogeeniseen kaupunkiin on piirtynyt jälleen reviirirajoja, joista käydään ankaraa symbolista taistelua.

Uuden nousukauden avainsana on access, väittää amerikkalainen aikalaisanalyytikko Jeremy Rifkin. Eliitti kuluttaa elämyksiä erilaisissa klubeissa ja kultapossukerhoissa, joihin huolitaan vain harvat ja valitut. Luokkarajoja ei määrää enää omaisuus vaan sisäänpääsy ja elämykset.

Heimojen yössä uudesta ajasta kertoo se, että eritasoisten vip-korttien lisäksi ravintolat karsinoivat asiakkaitaan jopa eksklusiivisten vip-loungejen avulla.

Ihmisiä yhä armottomammin lokeroivan kulttuurin voimahahmoja Suomessa on turkulainen ravintolakeisari Seppo "Kossu" Koskinen, joka on tosin innoissaan pistänyt jakoon niin paljon erilaista fläbää että on huomaamattaan inflatoinut koko vip-käytännön: karjakiintiöstä pääsee vip-jonoa nopeammin Tigerin peliluolaan.

Koskisen Sepon ohella myös ranskalaissosiologi Pierre Bourdieau on oivaltanut yhteiskunnallisten eliittiryhmien vaikutusvallan. Luokkataistelua ei käydä enää marxilaisittain tuotantovälineiden omistuksesta vaan se tapahtuu sosiaalisilla kentillä.

Bourdieaun mukaan eliitillä on keinonsa omaksua ja kehittää uusia kulttuurisia erotteluja, joiden avulla se pystyy ottamaan etäisyyttä tuulipukukansaan.

Bourdieaulainen etujoukko on kärsimätön ja nopea liikkeissään. Postmodernit heimot ovat niin levottomia, että reviirien (ravintoloiden) elinkaari mitataan kuukausissa. Siinä vaiheessa kun itähelsinkiläinen automyyjä tietää yön must-mestan, trendejä määrittelevät copywriterit ja disainerit ovat jo kauan sitten hylänneet paikan ja siirtyneet muualle distinktoitumaan.

Kun kulttuurinen eturintama alkaa kyllästyä sushiin, jälkijoukot ovat vasta alkaneet ihastella raa’an fisun hajua.

Ravintoloitsijoidenkin keskuuteen on syntynyt pieni jyrkisukuloiden kööri, joka perustaa pioneerijoukolle uusia laidunalueita rahvaampien heimojen hölkätessä hengästyneenä perässä.

Laman tullessa monen kapakoitsijan pelastaa kervavoituminen: kun bourdieaulainen trendiheimo hylkää ravintolan, vähemmän seksikäs mutta runsaslukuinen asiakaskunta on jo nurkan takana.

Pakka sekaisin

Heimo on tärkeä identiteetin rakennusaine ravintoloita kansoittaville jälkipuberteettisille 20–40-vuotiaille, jotka voivat klaaninsa avulla tyydyttää sekä erottautumisen että samastumisen tarpeensa, kuten saksalainen sosiologi Georg Simmel (1858-1918) sanoisi.

Helsingin yössä pienetkin yksityiskohdat kavaltavat: väärä juoma, väärä savukemerkki tai väärä ammatti paljastavat välittömästi heimoon kuulumattoman wannaben.

Heimot sekoittuvat vain poikkeusoloissa. Erottelumekanismit pettävät esimerkiksi silloin, kun kollektiiviseen alitajuntaan kylvetyt perusriitit kuten tarve känniseen dirlandaa-hoilotukseen murtautuvat irti. Pataässän naapuripöydissä Irwiniä kailottavat rinnakkain mainostoimiston trendihait ja korsolainen polttariseurue.

Toinen rajoja rikkova perusriitti on känninen yönälkä, joka kerää snagarijonoon kirjavan otoksen kaupungin yöstä.

Kapakoiden arvaamaton ja alituinen muuttuminen johtaa myös tahattomiin reviirirajojen ylityksiin. Kun Koff–HIFK–Radio City-kolmiyhteyteen vannova Happy Days -kantis suunnistaa selkäydinrefleksillä alkukotiinsa, hän päätyy Teatteriin, jossa tuntee itsensä vähintään siirtolaiseksi.

Kesällä aurinko sekoittaa pasmat. Kappelin terassilla kiiminkiläinen vyölaukkuperhe ja lounas-caesar-salaattiaan puputtavat pörssimeklarit paistattelevat rinnakkain. Katajaiselle kansalle helottava aurinko saa jopa äärimmäisin ponnistuksin hankitun heimojäsenyyden hetkeksi unohtumaan.

Keskustan kansitakit

Heimoista suurin ja vaikutusvaltaisin. Juuri tämän lauman ehdoilla Sedu-Seppo Koskiset ja muut laskukoneet suunnittelevat konseptejaan.

Happy Daysin kuoleman jälkeen heimo leiriytyi Yliopistonkadulle. Nyt sitä vetävät puoleensa myös Tiger ja Ooppera.

Kansitakkiheimo elää siinä harhaluulossa, että juuri se on yön trendejä määrittävä etujoukko.

Kaupallinen keskikasti – tradenomit, amk-opiskelijat ja markkinointiassistentit – ovat heimon ydinryhmää. Akateeminen klaani, kauppislaiset ja juristit, käy Kaarle XII:ssa, jonka pubissa se voi kasvojaan menettämättä taantua ja hoilottaa finnhitsejä: "Äidin pikkupoika lähtee muille maille."

Tunnusmerkit: Miehet: nuoremmilla kireät trikoopaidat, aikamiehillä cinderella-look (punainen pikkutakki, farkut). Naiset panostavat seksikkyyteen, H&M, tekonahkahousut, push-upit, blondatut hiukset, liikaa maskaraa, varttuneemmilla jakkupuvut.
Ravinto: keppana, siideri, salmari, kossuvissy, Memphis Burger.
Ravintolat: Helsinki Club, Copacabana, Amarillo, Memphis, Tiger ja Ooppera.

Uudenmaankadun mediaheimo

Tässä se on, bourdieaulainen etujoukko. Ulkomaisista trendilehdistä poimitut muoti-ilmiöt voi bongata ensimmäiseksi juuri mediaheimon keskuudesta.

Uuden ja vanhan median ja mainostoimistoväen muodostaman heimon reviiri rajoittui ennen Uudenmaankadulle, mutta nyt etäpesäkkeet Mother, Pravda ja Tori ovat syrjäyttämässä alkukotia.

Toisin kuin kansitakit, trendiheimo ei tunnusta kuuntelevansa Suomi-rockia, vaan laiduntaa mannermaisen klubimusiikin tahdissa.

Tämä sisäsiittoinen heimo pitchaa ja patsastelee keskenään samalla kun peittelee metsäläistaustaansa armottomalla itsekontrollilla.

Tunnusmerkit: Miehillä trimmattu yläruho, design-rillit, tintti-fleda, isot kengät, v-aukot. Naisilla denimit, kynitty kampaus, tiukat topit, kestobruna.
Ravinto: nuudelit, sushi, mochalatte, tarkoin valittu olut ja viini.
Ravintolat: Tori, Liekki, Tapasta, Pravda, Ysi, Lost&Found, Kerma, Mother.

Älykköpinnistelijät

Kantajoukkoa ovat humanistit, valtsikalaiset, epämääräiset kulttuurityöläiset ja "kaupunkitilasta" vouhkaajat sekä muut kansalaisriehujat.

Älykköheimo julistaa fanaattisesti suvaitsevaisuuttaan, vaikka sen keskuudessa vallitsee kaikkein tiukin normisto oikealle ja väärälle ajattelulle ja toiminnalle. Heimon yksioikoisessa maailmankuvassa kaikki punaiselle tai vihreälle vivahtava on hyvää ja kaikki muu vähintään epäilyttävää.

Heimoa yhdistää puolikultturelli ruohonjuuripuuhastelu kuten makasiinien palvonta.

Tunnusmerkit: Miehillä angst-univormu (liian pienet mustat farkut, UFF-pikkutakki), keittiösaksilla nyrhitty tukka. Naisilla vinot silmälasit, tiedostava katse, samettimekko, punaiset sukkahousut, hennattu tukka.
Ravinto: kasvisruoka, punaviini, hengenravinto.
Ravintolat: UniCafe, Erottaja, Kuula, Rytmi, Manala, Tube (saattohoidossa).

Töölön taiteilijat

Kapakkaheimojen kulttuurisiipi viettää boheemielämää töölöläisravintoloissa. Heimon selkäranka ovat Q-teatterilaiset, jotka nollaavat esityspaineensa Kuu Kuussa.

Varsinaisten taiteilijajäsenten ympärillä pyörii runsaasti hang-aroundeja, jotka moikkailevat äänekkäästi puolivillaisia kulttuurijulkkiksia. Vanhempi ja seestyneempi polvi istuu Elitessä.

Tunnusmerkit: Miehillä kolmen päivän sänki, lököttävät sammarit ja pahanhajuinen huivi, teatterilaisilla verkkarit ja nahkarotsi, piiloaggressiivinen käytös, joka sekoittuu epämääräiseen yhteiskuntakritiikkiin. Naisilla homssuisen hipahtava vaatetus, elähtänyt runotyttö-look.
Ravinto: tshekkioluet, halpa punkku, talon valkoviini, konjakki (kun ollaan rahoissa).
Ravintolat: Kuu Kuu, Ateljé, Elite, Manala.

Rokut, hevarit ja ikipopparit

Pieni mutta sitkeä, miesvaltainen heimo. Valtaosan ammatti ex-roudari. 1980-luvulle jämähtäneet musta-asuiset dinosaurukset muistelevat lämmöllä Back Stagen aikoja. Silloin he kuuluivat rockin eturiviin. Tai ainakin tunsivat jonkun, joka kuului. Tai ainakin olivat helvetillisessä humalassa.

Monelle elähtäneelle rockjoulukuuselle ainoa panttilainaamon välttänyt soitin on ilmakitara.

Tunnusmerkit: kauhtuneet "mustat" farkut, paskaiset tennarit tai buutsit, suttuiset tatskat, niitit, nahka, hapsuttava mustaksi värjätty siimaletti.
Ravinto: stobe, kiinteästä ravinnosta ei havaintoja.
Ravintolat: Tavastia, Ilves, Semifinal, Vanhan kuppila.

Kallion desperadot

Tämä heimo vaeltaa kalliolaiskuppiloiden happy hourien perässä kuin beduiinit konsanaan.

Viinaanmenevän joukkion perusedustaja on pitkäaikaistyötön sätkänkäärijä, joka tasapainoilee parin tuopin päässä katuojasta.

Siinä missä kansitakille humala antaa euforiset maailmanvalloitusfiilarit, desperadolle känni on parhaimmillaankin vain pöhnäinen sulautuminen maailmansieluun. Silloin tuijotetaan Tenkan seinää kuin vanha sioux-intiaani nuotiotulta.

Hiljalleen heimo valuu kohti nirvanaa, autuasta ikihumalaa, jonka ylläpitoon ei tarvita enää alkoholia.

Tunnusmerkit: Epämääräinen örinä, ruokkoamaton habitus, lannistunut olemus, tuulitakki, Alepan muovikassi.
Ravinto: kaikkijuomainen, vähäruokainen.
Ravintolat: Kurvitar, Roskapankki, Stella Star, Tenkka, Kurjenlento.

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
1 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi