Työttömyys, koneet ja kapina
Britannian punk-liike nousi keskellä taloudellista kriisiä. Tehtaita suljettiin, kaivoksia ajettiin alas ja kokonaiset teollisuuskaupungit jäivät ilman työtä.
Nuorisotyöttömyys kosketti useampaa brittinuorta ja tulevaisuus tuntui kadonneen.
Silloin syntyi liike ja ääni, jota ei voinut enää vaientaa – punk.
Monet nuoret, joilla ei ollut muuta tulevaisuutta, löysivät punkista uuden tavan olla olemassa: meluisan, raivokkaan ja täysin omaäänisen.
Johnny Rottenin (Sex Pistols) pureva ääni ja The Clash -yhtyeen yhteiskunnalliset tekstit puhuivat suoraan työväenluokan lapsille, jotka olivat kasvaneet koneiden, savupiippujen ja betonin keskellä.
“Punk oli meidän työhaastattelumme maailmassa, joka ei halunnut kuunnella meitä,” kirjoitti myöhemmin muusikko Paul Simonon The Clashista.
Estetiikka: köyhyydestä tyyliä
Kun rahaa ei ollut, tyyli syntyi siitä mitä löytyi.
Revittyjä vaatteita, hakaneuloja, niittejä, hiusväriä ja nahkaa – kaikki oli DIY (do it yourself).
Se oli suora vastalause kulutusyhteiskunnalle: miksi ostaa uutta, kun voi repiä vanhan ja tehdä siitä oman?
Kaduilla liikkui nuoria, joiden ulkonäkö oli yhtä poliittinen kuin heidän musiikkinsa. Heidän olemuksensa huusi: “Emme sovi mihinkään, emmekä haluakaan sopia.”
Oi! ja Street Punk – tehdaskaupunkien soundi
Teollisuuskaupungit kuten Manchester, Birmingham ja Stoke-on-Trent antoivat punkille oman alakulttuurinsa: street punkin ja Oi! -liikkeen.
Bändit kuten Cockney Rejects, The Business ja Sham 69 toivat musiikkiin työväenluokan rytmin – kappaleita, joissa puhuttiin poliisiväkivallasta, työttömyydestä ja yhteisön voimasta.
Oi! ei ollut pelkkää melua – se oli yhteisö.
Keikoilla soivat huudot, joissa oli yhtä paljon toivoa kuin vihaa: “We’re the kids who built this city, and you forgot us!”
Punkin perintö
Britannian punk-liike ei kadonnut, se vain muuttui. Oi! oli erityisesti työväenluokan ääni.
1970-luvun lopulla punk oli jo kokenut ensimmäisen aallon:
Sex Pistols oli hajonnut, The Clash oli matkalla kohti suuria areenoita, ja osa liikkeen alkuperäisestä energiasta tuntui kadonneen.
Monet erityisesti työväenluokan ja jalkapallokulttuurin piirissä olevat nuoret kokivat, että punkista oli tullut taiteellista ja porvarillista.
Sen vastareaktiona syntyi Oi! -ilmiö, eli suoremmin sanottuna street punk, kadun ääni.
Liikkeen nimi tulee brittiläisestä huudahduksesta “Oi!”, jota huudettiin keikoilla ja futismatseissa (vrt. hei! tai yo!).
Termi vakiintui, kun musiikkitoimittaja Garry Bushell käytti sitä kuvaamaan uutta suuntausta Sounds-lehdessä vuonna 1980.
Sen energia vaikutti kaikkeen – muotiin, politiikkaan, feminismin uuteen aaltoon ja lopulta koko populaarikulttuuriin.
Mutta ennen kaikkea se jätti jäljen siihen, miten työväenluokan nuoret näkivät itsensä: ei enää hiljaisina uhreina, vaan äänenä, jota maailma ei voinut sivuuttaa.
Oi!-liike halusi palauttaa punkin kansan omaksi musiikiksi, mutta sen ympärille kasvoi myös ristiriitoja.
Koska osa kuulijakunnasta tuli jalkapallohuligaani- ja nahkapää-skenestä, Oi!:hin liitettiin ajoittain rasistisia elementtejä – usein virheellisesti tai liioitellusti.
Useimmat Oi!-bändit (kuten Sham 69 ja Angelic Upstarts) kuitenkin vastustivat rasismia ja korostivat solidaarisuutta:
“Oi! on työläisten punkkia, ei poliitikkojen punkkia.”
1980-luvun alkuun mennessä liike sai myös poliittisen vastaliikkeen: Anti-Fascist Oi! -yhtyeet kuten The Oppressed ja Blaggers ITA nousivat puolustamaan antirasistista sanomaa.
Lähteet:
FutureLearn: Anarchy in the UK – Punk, Politics and Youth Culture
British Culture Archive: The People’s Archive – Punk and the Working Class
Wikipedia: Street Punk ja Oi!