Kun tikkuun oli piirtynyt sininen viiva, Annukka Tärkki, 38, tunsi pakokauhua. Oliko tämä sittenkään hyvä ajatus? Miten töiden nyt kävisi? Pääsisikö koskaan enää bailaamaan? Ulos kotiovesta?
Lapsettomuus ei ollut koskaan vaivannut Annukkaa, eikä hän ollut tyyppiä, joka alkaa soperrella pehmoisia lastenvaunut nähdessään. Sopivaa miestäkään ei ollut, Annukka oli sitoutuneempi työhönsä kuin kehenkään mieheen.
Ennen kuin hän tapasi Jorman, “prinsessa Dianan kuolinpäivänä.”
“Jormalle oli selvää, että hankkisimme lapsia. Itse en ollut oikeastaan koskaan uhrannut paljoa ajatuksia koko asiaan. Ajattelin olevani vannoutunut sinkku, enemmän uraihminen kuin äitityyppi.”
Kysymykset tukkivat Annukan pään: Onko tämä nyt todella sitä mitä haluan? Miten raaskin jättää työt? Muistaako kukaan minua, jos jään vuodeksi kotiin?
Vauvatalkoot
Kevään lainatuimpia lauseita on ollut pääministerin kehotus vauvatalkoisiin. Suomalaisia on liian vähän maksamaan toistensa eläkkeitä ja hyvinvointiyhteiskuntaa kannattelevia veroja.
Kommentti suututti monia. Sanottiin, että pätkätyökulttuuri ei rohkaise lastentekoon. Että vauvatalkoot ovat kiertoilmaisu naisten palauttamiseksi lieden ääreen. Että maailmassa on jo aivan liikaakin ihmisiä.
Samaan aikaan pääkaupunkiseudulla, etenkin Helsingissä, vauvabuumi on jo totta. Synnytysten määrä on ollut Helsingin seudulla tasaisessa nousussa jo viiden vuoden ajan. Luvut eivät kasva dramaattisesti, mutta se on syntyvyystilastoille tyypillistä; iso laiva kääntyy hitaasti. Vuonna 2003 Helsingin seudulla syntyi vajaa tuhat vauvaa enemmän kuin viisi vuotta aiemmin, 14 510 uutta kansalaista. Vuoden 2004 ensimmäisellä neljänneksellä vauvoja on syntynyt reilut viisikymmentä enemmän kuin vuonna 2003.
Miksi vauvat ovat muotia maan sinkkupääkaupungissa?
Yksi itsestään selvä vauvageneraattori on pääkaupunkiseudun vetovoima. Helsinkiin ja sen ympäristökuntiin muuttaa jatkuvasti lisääntymisikäisiä ihmisiä. Pk-seudun nousevat luvut ovat pois muiden seutujen syntyvyysluvuista.
Perhe on myös tulossa uudestaan muotiin. Tässä Suomi seuraisi Tanskaa, jossa iso perhe on ollut 2000-luvulla suorastaan statusta.
“Laman aikana ja sen jälkeen ihmiset nostivat työn keskeiselle sijalle elämässään, koska sen jatkumisesta ei ollut mitään takeita. Jos sai käydä töissä, siihen satsattiin kaikki liikenevät voimat”, tutkija Eija Sevón Jyväskylän yliopiston perhetutkimuskeskuksesta sanoo.
Kun syvimmästä lamasta selvittiin, yhteiskunnallinen keskustelu alkoi penätä vanhemmilta lisää aikaa lapsilleen. Uravanhemmat syyllistettiin, ja aiemmin aivan arkisena pidetty lasten alalaji, avainlapset, saivat osakseen suurta sääliä.
“Harmittaa, että töissä käyviä äitejä syyllistetään puhumalla uravanhemmuudesta, vaikka suurin osa työssäkäyvistä on vain tienaamassa jokapäiväistä leipäänsä. Esimerkiksi perushoitajan tai konttoristin kohdalla tuskin voidaan puhua uran luomisesta”, Sévon sanoo.
Horroria vai ruusunpunaa?
Vauva voi myös olla tervetullut breikki työputkeen. Helsinkiläinen Susanna Kosola sai ensimmäisen lapsensa jo 18-vuotiaana.
Kymmenen vuoden aikana hän ehti erota, kouluttautua jumppaohjaajaksi ja tavata uuden miehen, jonka kanssa Susannalla on nyt 2 kuukauden ikäiset kaksoset.
“Vauvat eivät ole uuvuttavia, vaan neuvolan ja ympäristön tasainen kauhistelu omasta jaksamisestani.”
Samalla Susanna tulee paljastaneeksi jotain ajan asenteista äitiyttä kohtaan. Vauvoista ja lapsista puhutaan naisille suunnatussa mediassa, neuvolan ohjemateriaaleissa ym. häkellyttävän negatiiviseen sävyyn: niiden perusteella vauvat ovat taukoamatta huutavia koliikkikoneita, jotka sitovat äidin vaippakadotukseen virttyneet verkkarit yllään. Ja koska asia on näin, on vain hauskaa, että vauva-aiheinen lehti järjestää Huonoin Äiti-kilpailuja ja keräilee tarinoita vanhemmuuden raskaasta taakasta.
Kaikkialla varoitellaan horror-vauvoista ja parisuhteen lakastumisesta näiden myötä, kun kammottava vauva tulee taloon. Onko siis ihme, että synnyttäjien keski-ikä nousee?
“Tässä ilmiössä on varmasti kysymys siitä, että naisia on vuosikausia ylistämällä alistettu. On luotu sellainen kuva, että vauva-aika on pelkkää ruusunpunaa ja ihanuutta.”
“Nykyajan vanhemmuuteen kuuluu rohkeus puhua myös ongelmista”, Sevón sanoo.
Väärän ikäiset
Tuusulalainen Sari Petrov, 22, sai ensimmäisen lapsensa Julian jo kaksi vuotta sitten.
“Mulla on ollut krooninen vauvakuume aivan nuoresta pitäen. Meidän suvussa on ollut tapana hankkia lapset nuorena”, Sari perustelee.
Tuumasta toimeen, nyt parilla on jo Julian lisäksi Noora, 2 kk.
“Mieheni kanssa puhuttiin lasten hankkimisesta jo ensimmäisillä tapaamiskerroilla. Meistä paras aika hankkia lapset oli juuri nyt.”
Sari on tätä mieltä, mutta ympäristölle nuori äiti – suomalaisten ensisynnyttäjien keski-ikä on 28 vuotta – on usein ongelma.
“Yleisin ihmettelyn aihe on se, emmekö ole katkeria kun emme pääse tarpeeksi bailaamaan. Että “kyllä se menovaihe joskus tulee, ette jaksa olla lasten kanssa”, ja tätä rataa.“
Kuitenkin Sarille ajatus yökerhoissa roikkumisesta on lähinnä boring-osastoa.
“Pääsen kyllä kavereiden kanssa ulos, jos haluan. Mutta harvoin kiinnostaa. Kun mulla on omaa aikaa, roikun tietokoneella tai teen yhdistyshommia”, Lapsiperheiden Etujärjestön aktiivijäsen Sari sanoo.
Sari on etäopiskeleva nuori äiti, jolla on aikomus palata työelämään, kun aika tuntuu siihen sopivalta. Useat nuoret äidit valitsevat, osin ehkä tiedostamattaankin, urakseen “pelkän” äitiyden. Teiniäidit perustelevat usein ratkaisuaan sillä, ettei asioita ole pakko toteuttaa iänkaikkisessa opiskelut, asunto, ammatti-järjestyksessä. On muitakin tapoja elää.
“Äitiys on keino saavuttaa arvostettu, tärkeä positio yhteiskunnassa, kun nykyajan työelämä ei sitä tarjoa. Kun on äiti, on automaattisesti jotain”, Sevón sanoo.
Ikääkin suurempi ongelma ympäristölle on usein se, että parikymppinen Sari on “vain” kotona, eikä esimerkiksi opiskele täyttä häkää.
Vanhempiin – tai ollaanpa rehellisiä, äiteihin – kohdistetaan tyypillisesti hyvin ristiriitaisia odotuksia: on mahdotonta löytää kasvatusasiantuntijaa, joka ei painottaisi pikkulasten tarvitsevan vanhempiensa seuraa 24/7. Työssäkäyvät äidit rehaavat lapsiaan päivähoitoon syyllisyyden taakka harteillaan. “Pian hän tykittää hepoa silmämuniinsa, koska hylkäsin hänet tänne”, äiti ajattelee päiväkodin portilla.
Jos sama äiti päättää sitten jäädä lapsensa kanssa kotiin, hän kohtaa toisenlaista arvostelua, ennen kaikkea muilta naisilta: Miksi et mene töihin? Makaat kotona toisten rahoilla. Kuinka voit olla noin vanhanaikainen? Lapsesi eivät saa virikkeitä! Et ehdi opiskelemaan. Olet liian vanha työelämään. Tiput kuvioista. Et osaa enää puhua ihmisten kanssa muusta kuin kakan laadusta.
Sevónin mukaan naiselle on ylipäätään varattu hyvin lyhyt aika, jolloin on korrektia tulla äidiksi. Ei saa olla liian nuori, eikä liian vanha. Pitää olla naimisissa, omistusasunnossa, hyvässä ammatissa, maapallo pariin kertaan kierrettynä…
Kovia vaatimuksia, joiden täyttämiseen tarvitaan aikaa. Ensisynnyttäjien ikä onkin jatkuvassa kasvussa. Pääkaupunkiseudulla jo reilu kolmannes ensisynnyttäjistä on yli 35-vuotiaita.
“Näin jälkeenpäin ihmettelen mitä mekin oikein vielä odottelimme. Toisaalta mitä pidemmälle perheenperustamista lykkää, tuntuu asia mutkistuvan kaikin puolin. Siitä tuntuu tulevan monellakin tapaa elämää suurempi juttu. Kaipa oma itsekkyys tai mukavuudenhalu kasvaa vuosien myötä – ja muutokset pelottavat”, sanoo 35-vuotias töölöläisäiti Kati Ihamäki.
Koska isä tulee?
“Yää.” Kun vauvahälytin välkähtää Annukan ja Jorman uudessa paritaloasunnossa, Annukka tekee sadan metrin ennätyksen syöksyessään Stellan sängyn viereen.
“Mä olen täysin hurahtanut”, Annukka sanoo.
Juuri tänä kesäaamuna kaikki vaikuttaa lähes täydelliseltä. Vaalea kivitalon puolikas hyvällä alueella, suloinen vauva, simpsakassa kunnossa oleva äiti, joka kertoo tohkeissaan vauvojen lattarikerhosta ja puutarhanhoidosta. Siitä, että vauva on ihana lahja.
Mutta missä on iskä?
Siellä, missä muutkin pienten lasten isät: töissä. Tutkimusten mukaan pienten lasten vanhemmat tekevät enemmän töitä kuin ketkään muut työelämässä.
“Miksei kukaan kyseenalaista sitä?”, Sevón kysyy.
